Teatteriesityksen harjoitusprosessi on aina lukuisten ihmisten matka, jossa kuljetaan väliin moottoritietä, vuoristorataa, kuoppaista kärrypolkua; jumitetaan liikennekaaoksessa, törmätään vastaantulijaan, korjataan jälkiä, jarrutetaan, peruutetaan, ja kiihdytetään uudelleen.
Meille katsojille tuo retki näyttäytyy vasta monipolvisen reissun maaliviivalla, johon kaikki – omia tempoilevia kärryjään ajaneet kuskit – päätyvät parhaimmillaan yhtenä laivueena. Ajon aikaiset kokemukset – vauhtisokeuden hetket, pettäneet jarrut, lommot, mustelmat, murtumat ja reitiltä eksymiset – ovat meiltä useimmiten näkymättömissä.
Esityksen harjoitusprosessi on sen osanottajille herkkä, intiimi ja paljas tilanne, jota yleensä ei haluta avata ulkopuolisille, ei edes kollegoille, katsojista puhumattakaan.
Vuosi sitten kävimme keskustelua ohjaaja Mika Myllyahon kanssa siitä, mitä uusia tapoja voisi löytyä teatterista kirjoittamiseen esittelevien ennakkojuttujen, haastattelujen, esseiden ja kritiikkien lisäksi. Budolajien harrastajana Myllyaho heitti kehiin mielenkiintoisen kulman. Hän totesi, että hänen ”referenssilehdissään” alan huipputaitajat avaavat lukijoilleen sitä tietotaitoa, jonka he ovat pitkällisen treenaamisensa tuloksena hankkineet. Näissä jutuissa mestarit kertovat ja näyttävät yksityiskohtaisesti, miten he suorituksensa tekevät.
Teatteria lähestytään kirjoituksissa usein kysymällä miksi, hyvin harvoin kysymällä miten. Kriitikoidenkin suuri haaste on pystyä kuvaamaan valmiiden esitysten muotokieltä, tekemisen tapoja, esteettisiä ratkaisuja ja varsinkin esittämisen ja esiintyjien kvaliteetteja.
Kaksi työryhmää avasi harjoitustilojensa ovet Teatteri-lehden toimittajille. Maarit Lukkarinen oli mukana Berliinissä Vapaan teatterin Vincent River -esityksen valmistusprosessissa, Kirsikka Moring osallistui Kansallisteatterin Mr. Vertigon treeneihin usean kuukauden ajan. Tässä lehdessä pääsemme seuraamaan kahden erilaisen ohjaajan – Mikko Roihan ja Kristian Smedsin – johdolla toteutettuja työskentelyprosesseja.
Teatteriohjaaja on perinteisesti toiminut alussa mainitun road movien kartturina, liikennemerkkien ja -sääntöjen osoittajana, toisinaan poliisinakin. Nyt, kun ohjaajan työnkuva on moninaistunut ja laajentunut, eikä ammattiin enää liity järkähtämättömän hallinnan mekanismeja, asiaa ollaan valmiita katsomaan jo toisinkin.
Etsimisen tärkeys, keskeneräisyys ja epävarmuus ovat osa taiteen tekemistä. Siitä yksi osoitus oli muun muassa se, että Kansallisteatteri esitti yleisöennakoissaan Mr. Vertigoa vain osittain ”valmiina”, niin, että ohjaaja tunnusti yleisölleen työryhmän vielä itsekin olevan ymmällään, miten teosta tulisi jatkaa. Siitäkin syntyi omanlaisensa esitys, joka kauniisti purki kaikkitietävyyden myyttiä taiteilijuuden ympäriltä.
Tässä lehdessä haastateltu ohjaaja Taava Hakala puhuu myös epätäydellisyyden tärkeydestä työskentelyssään. Hän korostaa myös ilon, leikin ja heittäytymisen merkitystä esitysten valmistusprosesseissa. Hakalan sanoin: ”Pitää työskennellä tosissaan muttei tosikkona.”
Annukka Ruuskanen
