Kevättalvella 2008 muutaman suomalaisen taidelehden päätoimittajat istuvat lounaspöydässä Elitessä. Olemme perustamassa Taidetoimittajat ry:tä yhteiseksi keskustelu- ja toimintafoorumiksemme ja mietimme, millaisin hankkein lähteä alkuun.
”Mitä tiedätte oman alanne nykymenosta Pietarissa?” heittää yksi.
Pöydän ääressä kaikki puistelevat päätään, tunnelma on hieman nolo.
Todettuamme, että ammatillinen tuntemuksemme naapurissa sijaitsevasta suurkaupungista on kollektiivisen heiveröinen, päätämme kääriä hihat. Haemme apurahoja Pietarin matkaa varten, ja aikanaan saamme ilahduttavat kirjeet Suomen Kulttuurirahastosta ja opetusministeriöstä.
Pääsemme matkaan toukokuussa 2010. Mukana on kuuden lehden toimittajat – edustettuina Rondo, Tanssi, Taide, Filmihullu, Parnasso ja Teatteri – sekä loistava koordinaattorimme, Baltic Circle -festivaalin toiminnanjohtaja Eva Neklyaeva.
Sibelius-juna vie meidät neljäksi päiväksi kanavien kaupunkiin. Kaikilla on omat, aamusta iltaan juoksuttavat matkaohjelmansa, toisiamme tapaamme öiseen aikaan hotellissa tai pikaisilla yhteisillä aamiaisilla.
Muutaman vuorokauden aikana saan monia lähestymiskulmia pietarilaiseen taide-elämään. Nykydramaatikko Juri Klavdievin kanssa vietetty yöllinen hetki rähjäisessä baarissa antaa perin erilaisen kuvan kaupungin teatterikentän tilasta kuin hillitty istunto perinteikkään Liteini-teatterin johtajan Aleksander Getmanin työhuoneen plyysisohvalla.
Insinööriteatteri Akhen ohjaajan Jana Tuminan analyyttisen valaisevat näkemykset kaupungin vapaiden teatteriryhmien todellisuudesta täydentyvät elämyksellisesti, kun tapaan nuoren polven räyhäohjaaja Maksim Didenkon vanhassa armeijan tehdasrakennuksessa. Hänen ryhmänsä Drystone on yksi kaupungin uusimmista tulokkaista, jonka äärimmilleen liioitellussa estetiikassa on jotain samaa kiehtovuutta kuin Helsingin 80-luvun dekadenssiklubeissa.
Lopulta kaikki haastatellut kuitenkin muotoilevat asiansa samansuuntaisesti; Pietari elää uuden odotuksessa, jonkinlaisissa lähtökuopissa. Didenkon sanoin: ”90-luvulla jotain oli tapahtumassa, mutta sitten kaikki taas jostain selittämättömästä syystä seisahtui.” Uuden venäläisen teatterin ehdoton keskiö on jo pitkään ollut Moskovassa.
Pietarilaiset instituutioteatterit esittävät enimmäkseen klassikoita, eikä uusi draama liiemmin ole löytänyt tietään niiden ohjelmistoon. Nyt käynnissä oleva ON.Teatr-projekti on kuitenkin avaamassa teattereiden ovia myös nykynäytelmille.
Vapaita ryhmiä kaupunkiin syntyy jatkuvasti, mutta niiden taloudellinen tilanne on surkea. Yhteiskunnan rahoitusta niille ei ole olemassakaan. Suurin osa taiteilijoista hankkii palkkansa laitosteattereissa ja opettamalla, intohimotöitä he toteuttavat omissa projekteissaan.
Tässä lehdessä esittelemme 17 sivun verran pietarilaista teatteria. Muissa taidelehdissä Pietaria käsitellään myös lokakuun numeroissa.
Dobro pozhalovat!
Annukka Ruuskanen
