Tämä oli odotettavissa. Kun riittävän pitkään on puhuttu nykyteatterista, esitystaiteesta ja draaman jälkeisen teatterin uusista muodoista, joku tulee ja vetää huolestuneena takataskustaan perinnekortin.
Pelin avasi gurukastiin lukeutuva latvialaisohjaaja Alvin Hermanis, joka teoksineen on jo vuosia ollut suomalaistenkin teatterifestivaalien vakiovieras ja yleisön suosikki. Hänen ohjauksensa Wilkon neidot nähtiin nyt Tampereen Teatterikesässä, vuosi sitten samassa tapahtumassa nähtiin Sinivaaran Marta ja Helsingin Juhlaviikoilla Suksinin tarinoita.
Nämä estetisointiin ja romantisointiin kallistuvat esitykset ovat varsin kaukana siitä, mitä Hermanis teki takavuosina esimerkiksi kuvataiteilijoiden Monika Pormalen ja Harijs Brantsin kanssa. Muun muassa Baltic Circle -festivaalilla vuonna 2007 nähty Ice-esitys oli teatterillisia muotoja huikeasti venyttelevä teos Vladimir Sorokinin romaanin pohjalta.
Hermanis totesi elokuussa Tampereella (Helsingin Sanomat 8. elokuuta) uskovansa radikaalin vanhanaikaiseen teatteriin, joka perustuu kirjallisuuteen. Ohjaajan mielestä esitystaide on varastanut teatterin teatterilta. Hän ei katso hyvällä kehitystä, jossa videot ja jopa tanssijat ovat työntäneet näyttelijän ulos lavalta. Euroopan teatteripalkinnon vastaanottanut ohjaaja näkee perinteisen teatterin olevan vaarassa ja haluaa suojella sitä.
Nämä puheet voi tulkita monella tavalla. Hermanis, 45, on keski-ikäistynyt mies, jonka viimeaikaiset ohjaukset ovat olleet nostalgisoivaa ohjaajavetoista teatteria. Toisaalta hän on varmasti väsymiseen asti ravannut kansainvälisillä festivaaleilla ja nähnyt kaikenkarvaisia ja tyhjänpäiväisiäkin esityskokeiluja.
Tämän konservatiivisuuden manifestin takana on tietysti provokaatiota. Siihen voi sisältyä myös perspektiiviharha; festivaaliteatteri on jotain aivan muuta kuin suurin osa maailmassa tehdystä (museaalisesta) teatterista. Toisaalta sitä voi lukea populismina ja kummallisen huvittavana ajatuksena kääntää pyörää taaksepäin.
On kovin vaikea yhtyä mielipiteeseen, jonka mukaan perinteinen teatteri olisi uhattuna meillä tai muualla. Draama-, ohjaaja- ja näyttelijävetoinen teatteri elää etenkin instituutioissa vahvasti koko Euroopassa.
Postdraamallisuus, monitaiteisuus ja hierarkiattomuus työprosesseissa ovat toki esittämiseen eri puolilla vaikuttavia tekijöitä, mutta kaukaa haetulta tuntuu nähdä niiden aiheuttavan vaaraa taiteenalan kehitykselle.
Kansallisteatterin uusi johtaja Mika Myllyaho on kollegansa kanssa aivan eri linjoilla, vaikka hänen oma tekijäkäsialansa on ollut selvästi perinteisemmillä linjoilla kuin kokeiluja tehneen Hermaniksen. Myllyaho toteaa (HS 12. elokuuta) kyllästyneensä suomalaisen teatterin tendesseihin pelata keskeismetaforilla ja aihelähtöisellä ajattelulla. Hän kaipaa teatteriinsa nimenomaan uusia esitysmuotoja ja metodeita.
Syksyn teatteriohjelmisto on suomalaisissa ammattiteatterissa edelleen vankasti draamallista. Kotimainen ja ulkomainen nykynäytelmä voi laitoksissa hyvin, ja postdraamallista teatteria tehdään lähinnä marginaalissa.
Esteettistä vallankumousta ei toistaiseksi ole valtavirtateatterin näköpiirissä. Sen sijaan evoluutio on käynnissä kaiken aikaa.
Annukka Ruuskanen
