Tampereen Teatterissa pitkää johtajakauttaan lopetteleva Heikki Vihinen totesi Teatteri-lehden haastattelussa (2/10), että teatterialalla on liikaa turhanpäiväistä pasteerausta.
Pasteeraus on sananmukaisesti edestakaisin kävelyä. Tyylillisesti se on tärkeän oloista käveleskelyä.
Vihinen – joka kyllä itsekin tarvittaessa pasteerailee varsin hienoissa kostyymeissä – oli myös sitä mieltä, että taiteilijoiden tulee varoa pukuherroja. Syynä on se, että nämä kuulemma nopeasti vievät taiteilijalta hyvät ominaisuudet. Taiteilijan pitää Vihisen mielestä olla arvaamaton, ja hänessä pitää olla oma hajunsa.
Olipa teatterialan ensimmäinen Thalia-gaala Vihisen mainitsemaa pasteerausta tai ei, taiteen sijaan siellä tuoksuivat parfyymi ja partavesi. Kansallisteatterissa pidetty ja televisioitu tilaisuus oli tarkoitettu hienoksi pukujuhlaksi – ja sitä se olikin.
Hieno on usein myös kallista. Teatterijärjestöt maksavat nyt juhlinnasta kolahtanutta noin 20 000 euron tappiota. Alijäämä syntyi paitsi tilaisuuden isoista menoista ja heikoista sponsorituloista myös siitä, että pääsyliput eivät menneet tarpeeksi hyvin kaupaksi. Piletit maksoivat 50 euroa, joka on iso summa hyvästäkin bilettämisestä.
Gaala järjestetään myös ensi vuonna. Tällä hetkellä pohditaan, pidetäänkö se Helsingissä vai Turussa ensi helmikuun alussa.
Moni teatterilainen toivoisi seremoniallisuuden ja palkitsemisten rinnalle epävirallisempaa kohtaamista entisaikaisten, valtakunnallisten teatteripäivien tapaan. Pelkän juhlimisen lisäksi tapahtumaan olisi mielekästä saada esityksiä eri puolilta maata sekä keskusteluita, joissa voitaisiin kerrankin keskittyä vain ja ainoastaan taiteesta puhumiseen.
Thalia-gaalassa ei ollut palkintokategoriaa teatterinjohtajille. Jossellainen tulisi, kenen se pitäisi jakaa? Ja mistä ominaisuuksista? Katsomoiden täyttöasteesta? Hyvästä johtamistaidosta? Haastavasta ohjelmistosta?
Heikki Vihisen mielestä myös teatterinjohtajan pitää olla ”vaarallinen”. Hänen mukaansa kaikkien tulisi olla vähän varpaillaan kammiostaan ilmestyvän teatterinjohtajan edessä, koska tämä voi olla arvaamaton.
Todellisuus taitaa olla hieman toinen. Teatterit muistuttavat yhä enemmän liikeyrityksiä, ja niiden johtamisessa seurataan yritysmaailman trendioppeja. Yksi viimeisimmistä bisnesaatteista on ruotsalaisen syöpälääkärin ja kirjailijan Stefan Einhornin lanseerama kiltteyden evankeliumi. Kirjassaan Aidosti kiltti (2007) hän kertoo kohteliaisuuksien ja pikkuleipien jakamisen johtavan loistavaan menestykseen työelämässä.
Tässä on ristiriita Vihisen johtajaopin kanssa. Sen sijaan se sopii mainiosti Thalia-gaalan ajatteluun pikkupuheen ja -purtavan merkittävyydestä.
Tässä on yhdelle taidealalle miettimistä. Miten yhdistää kiltteys ja vaarallisuus, hajuvesi ja hiki, kohteliaisuus ja suorapuheisuus?
Annukka Ruuskanen
