Nykyteatteri tekee maihinnousua Suomen kartalla. Esteettisestä vallankumouksesta on ennenaikaista puhua, mutta jo muutamalla paikkakunnalla ohjelmistoissa nähdään niin sanottua nykäri-estetiikkaa sivuavia teoksia.
Uusi muotokieli hämmentää sekä katsojia että kriitikoita. Olkoonkin, että monessa tapauksessa kyse on ”vain” klassikoiden uudelleenlukemisesta, jota toki on tehty kautta aikojen.
Kainuun Sanomien kriitikko Sinikka Viirret kirjoitti vuoden vaihteessa Eero-Tapio Vuoren Kajaanin Kaupunginteatteriin ohjaamasta Peer Gynt -tulkinnasta:
”Peer Gynt kyselee, missä hän on ollut oma itsensä, eheä ja tosi. Samaa saa katsoja perätä esitykseltä. Heikko esitys surettaa koko teatterin puolesta, varsinkin kun ensi-illassa vilahteli paikallisia päättäjiä.”
En ole teosta nähnyt, mutta hämmästelen kriitikon vaadetta, jonka mukaan teoksen pääarvona tulisi olla eheys. Nykyteatterin tavoitteena kun harvemmin on pyrkimys harmoniaan ja synteesiin. Ja perin oudolta kuulostaa pahoittelu siitä, että esitys ei anna hyvää mieltä kunnallispoliitikoille ja -byrokraateille.
Ohjaaja Eero-Tapio Vuori on yksi niistä teatterintekijöistä, jotka kymmenkunta vuotta sitten perustivat Helsinkiin esittävää taidetta tehosekoittaneen Todellisuuden tutkimuskeskuksen. Nyt Vuori on kiinnityksellä Kajaanissa.
Tässä lehdessä äänessä on kaksi niin ikään TTK:ssa työskennellyttä taiteilijaa, ohjaaja Janne Saarakkala ja näyttelijä Jussi Johnsson. He molemmat työskentelevät nyt Lappeenrannan Kaupunginteatterissa.
Janne Saarakkalan ensimmäinen ohjaus Lappeenrantaan oli Anton Tshehovin Kolme sisarta. Teos sai paikkakunnalla ristiriitaisen vastaanoton. Suurin yllätys Saarakkalan mielestä laitosteatterissa onkin ollut se, että niin suuri osa yleisöstä haluaa edelleen katsoa vain ”normaaleille ihmisille tehtyä mukavaa komediaa”. Marginaalista maakuntaan siirtynyt ohjaaja sanoo vihdoin ymmärtävänsä, miksi maan talojen ohjelmistot ovat niin samanlaisia.
”Tiedän nyt, miltä tuntuu, kun yleisö istuu epäluuloisena takakenossa.”
Ohjaajan mukaan tuo kokemus houkuttaa tekemään seuraavaksi jotain, mistä ihmiset tykkäävät – että kaikilla olisi kivaa! Mutta samaan hengenvetoon hän kieltää antavansa houkutuksille periksi.
Teatterikentän rakenteellinen kehitys on yllättänyt. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tekijöitä ei suinkaan ole kiinnitetty helsinkiläisteattereihin, joiden yleisöpohja on paljon suurempi ja heterogeenisempi kuin itäsuomalaisissa pikkukaupungeissa.
Tässä tilanteessa korostuu maakuntalehtien kriitikoiden rooli uudenlaisten teatterikäsitysten ja -muotojen avaajana, jotta yleisö saisi vastaanoton välineitä nykyteatterin estetiikkaan. Varsinkin, kun iltapäivälehdistö tuntuu pönkittävän jo ennestään vahvan valtavirtateatterin asemaa ja nostattaa ”teatterisotia” jonninjoutavin argumentein.
Tärkeää olisi myös se, että esitysten tekijät antaisivat katsojille teostensa lukuohjeita tavalla tai toisella. Ei taidetta tarvitse selittää, mutta jos kommunikaatio vaatii uutta kieltä, sen koodiston avaaminen on kohtuullista. Vasta sitten on mahdollista päästä mielekkääseen makuasioista kiistelyyn.
Janne Saarakkala myöntää etsivänsä yhteistä tarttumapintaa karjalaisen yleisön kanssa, mutta taiteilijana hänen lähtökohtansa on, ettei ”jokaisen lissun ja erkin tarvitsekaan ymmärtää mistä esityksissä on kyse”.
Tässä lehdessä kurkistamme myös sinne, minne harvoin on pääsyä. Hesariin kymmenen vuotta kirjoittanut Hannu Harju avaa oven kriitikon backstagelle.
Annukka Ruuskanen
