On kai ikuisuuskysymys, tulisiko teatteriesitysten reagoida aikaansa ja sisältää ympäröivää yhteiskuntaa koskevia väitteitä.

Juuri ennen tämän numeron lähtöä painoon Teatteri Vanhassa Jukossa tuli ensi-iltaan Kahdeksan surmanluotia. Juha Luukkonen on ohjannut Mikko Niskasen klassikkoelokuvan lahtelaiselle näyttämölle ja sovittanut sen tähän aikaan.

Suomen Chicagoksi kutsutun kaupungin poliittisessa pikkuteatterissa näyttäytyvät traagisella tavalla tätäkin päivää olevat väkivallan kasvot – myös konkreettisesti, tosina kuvina murjotuista naamoista näyttämön takaseinällä.

Esitys marssittaa yleisön eteen koko kotimaisen rikoshistorian. Se osoittaa surulliseksi todeksi järjettömän väkivallan jatkumomme ja näyttää kaikessa karmeudessaan yhä pahenevan tappamisen, turpiinvedon, aseilla ja alkoholilla leikittelyn tradition seuraukset.

Jo etukäteen Jukon esitys liitettiin meillä niin kovin aktuelliin väkivaltakeskusteluun. ”Surmanluoteja on tässä maassa ammuttu enemmän kuin kahdeksan. Niitä on ammuttu siinä määrin, että aiheeseen on pakko puuttua ja ronskilla kädellä. Näistä asioista on puhuttava, sillä näistä asioista yksikään ei ole vapaa”, muistutti teatterikin kotisivuillaan.

Osittain ajankohtaisuus oli myös tahatonta. Teatterin oli täytynyt olla liikkeellä etuajassa ollakseen ajoissa. Viimeisin verilöylyuutinen tuli Jukon porukalle yllätyksenä, kun esitys oli jo edennyt harjoitusvaiheeseen.

Johtuipa tämä sitten pakottavasta tarpeesta tarttua teemaan, sitä nerokkaasti avaavasta sovituksesta, onnistuneesta ohjauksesta tai ilmiömäisistä näyttelijöistä, Jukon esitys ei tyhjene muodikkaaseen ajan hermolla keikarointiin, vaan uskoakseni menee huikeana uuden vuosikymmenen avauksena suoraan suomalaisen teatterin historiaan.

Tässä numerossa dramaturgi ja kirjailija Mikko Viljanen kommentoi nykyteatterin sisältö–muoto-keskustelua. ”Ajatus, että aihe tulee ensin ja sille annetaan sitten muoto, tuntuu vieraalta”, hän sanoo. Viljanen kritisoi nykyisin vallitsevaa ajattelua, että taiteen pitäisi käsitellä jotain aihetta ja journalismin tavoin tiedottaa yhteiskunnan ongelmista.

Äkkiseltään voisi ehkä ajatella, että Jukon nykyhetkellä ratsastava esitys on antiteesi Viljasen käsitykselle aikaan ja aiheeseen sitoutumattomasta taiteesta. Todennäköisesti kirjailija kuitenkin viittaa ulkokohtaisempaan ajankohtaisuuteen kuin mistä esimerkiksi Jukon esityksessä on kyse.

Ajankohtaisuutta kun on niin monenlaista. Muodikkaaseen muka-päivänpolttavuuteen vetoavia esityksiä näkee paljon. Halvimmasta päästä ilmiötä on mainostöhnä, jota eräät suuret teatterit käyttivät tämänkin kauden ohjelmistonsa esittelyssä. ’Ajankohtaista’-lappu liimattiin teosten päälle, vaikkei määre selvästikään kumpua esityksistä itsestään vaan pikemminkin markkinointikoneistosta.

Olen Viljasen kanssa samaa mieltä ajankohtaisuuden vaateesta siinä, ettei teatterin tarvitse kiinnittyä päivän puheenaiheisiin. Mutta se myös voi, ja silloinkin tuloksena saattaa olla kuolemattomia esityksiä. Parhaimmillaan aika keskustelee esityksen kanssa. Parhaimmillaan esitys ylittää ajan.

Riina Maukola
vastaava päätoimittaja