Ylioppilasteatterin taiteellinen vastaava Inkariina Simola jakaa taidenäkemyksensä tässä Teatteri-lehdessä. Simola suomii reippaasti kotimaista teatterikoulutusta, sen ylläpitämää taiteilijamyyttiä ja koulussa syntyvää käsitystä teatterin tekemisestä. Käsityöläisyyden usein hylänneeltä nykyteatterilta hän vaatii painavaa sanottavaa, mutta epäilee, että sitä sillä melko harvoin on.
Ohjaaja sanoo toivovansa omiin esityksiinsä yleisömassoja. Hän myös edellyttää, että päivänsä työssä raataneet kauppojen kassat jaksavat katsoa esityksiä ilman, että heillä on hallussaan koko länsimainen kulttuurihistoria.
Parhaillaan Simola valmistelee teatteriesitystä, jossa rinnastetaan toisiinsa taide ja uskonto. Esitys pureutuu siihen, kuinka taidemaailma on jakautunut munkkilatinaa puhuviin valittuihin ja rahvaaseen. Taiteilijat nahistelevat omassa porukassaan taivaankansien ja enkelilajien määrästä aivan kuin kirkonmiehet aikoinaan.
Toisinaan tämänsuuntainen visio taitaa tulla todeksi myös suomalaisen teatterin esityksissä. Esimerkiksi toisinaan syksyn Teatteri.nyt-tapahtuman nykyteatteria katsoessa kysymys yleisön kohtaamisesta ja huomioonottamisesta alkaa askarruttaa. Kenelle nämä sisäänpäinlämpiävät esitykset on suunnattu?
Mahdollisimman pieneksi rajattu katsomo ja esitysten raskas teoreettinen viitekehys sekä syvästi sofistikoitunut viittailu taidemaailman ja -teorian sisällä antavat ymmärtää, että Kiasmassa järjestetty festivaali on Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun takahuone, jonne on tilattu mukaan myös muutamia samanhenkisiä ja samoista virtauksista ammentavia ulkomaisia esiintyjiä. Mikäli näin on, sellaistakin toki tarvitaan.
Kiasmassa keskusteltiin hiljan myös taidearvostelusta ja haikailtiin kehiin uusia kritiikkimuotoja. Toisaalta todettiin, että yrityksiä murtaa formaattia on tehty lähes aina.
Tässä lehdessä teemme sen taas. Kritiikkikokeilussamme rinnastamme taide- ja teatterikriitikon arviot Teatteri.nytin esityksistä. Ovatko eri suunnalta esityksiä lähestyvien kriitikoiden työkalut ja perspektiivit erilaiset? Ainakin esityksiin kohdistuvat odotukset ja käsitykset yleisön roolista tuntuivat eroavan toisistaan.
Raikastautumisyrityksistä huolimatta arvostelijoiden valta ei tulevaisuudessa ainakaan kasva, jos uskoo Tietokone-lehteä. Lokakuun lopussa sen verkkoversiossa ennustettiin, että elokuvakriitikon roolin portinvartijana korvaavat jatkossa Facebookin kaltaiset nettipalvelut ja niissä pauhaava puskaradio. Elokuvastudiot seuraavat tuotteidensa vastaanottoa netissä jo ennen niiden julkaisua ja tekevät niihin muutoksia katsojakeskustelujen perusteella.
Tämänlaatuinen kassamagneettien täsmätehtailu on toki vielä teatteripuolella harvinaista. Vaikka katsojan huomioonottaminen on hyvä asia, eiköhän siinäkin voida mennä liian pitkälle yleisömassojen mukana. Vai mitä, Inkariina ja muut?
Riina Maukola
Teatteri-lehden vastaava päätoimittaja
