Tämän Teatteri-lehden haastattelussa professori Jaakko Hämeen-Anttila suosittelee Helsingin Juhlaviikoilla vieraillutta esitystä kulttuurin suurkuluttajien sijaan jääkiekkoyleisölle. Rimini Protokoll -ryhmän Radio Muezzin ei Hämeen-Anttilan mukaan tarjoa uutta sitä katsomaan tulleille kulttuuri-ihmisille, jotka oletettavasti jo tuntevat dokumentinomaisen teoksen aihepiirin.
Ongelma on yleinen: asioista hankkivat tietoa vain ne, jotka jo niistä jotakin tietävät. Samaan tapaan siinä missä jotkut seuraavat taidekeskustelua hyvinkin aktiivisesti, osalle suomalaisista kulttuuri ja sitä koskeva uutisointi on hepreaa.
Viimeaikainen tiedotusvälineiden sisältöjen kehitys näyttää tukevan sitä, että näin on, ja keskustelu kulttuurista yhä edelleen marginalisoituu. Taide-elämän seuraaminen rajataan pois jokamiehen ulottuvilta.
Viime aikoina pääasiassa melko vaatimattomalla ohjelmapaikalla alkuillassa sijainnut television kulttuuriuutiset edustaa edes pientä pilkahdusta kulttuuritarjontaa tositelkkarin ja hömppäsarjojen välissä välineessä, jossa esimerkiksi urheilu-uutiset seuraavat tuskallisena pakkosyöttönä miltei kaikkien uutislähetysten kylkiäisinä. Kuitenkin kulttuuriuutisten kautta pala taide-elämää kantautuu vaivihkaa niidenkin olohuoneisiin, jotka suuntautuvat enemmän vaikka siihen jääkiekkopuoleen.
Viimeisin takaisku ovat puheet Yleisradion kulttuuriuutisten ajamisesta entistä ahtaammalle organisaatiomuutosten avulla. Huhusta takajaloilleen nousseille Ylestä vastattiin, että suunnitelmissa on lähinnä kulttuuriuutisten siirtäminen selvemmin osaksi muuta uutistarjontaa. Mikäli tämä merkitsee kulttuurin rantautumista paremmille ohjelmapaikoille, toive Troijan hevosen mahassa matkaavasta kulttuurisisällöstä kaikille saattaisikin toteutua.
Muutamaa valtalehteä lukemalla huomaa, että kulttuuriosastoon katsotaan nyt kuuluvan suurempi journalismin alue kuin aiemmin. Ei aiheiden kirjon kasvussa muuten olisi mitään pahaa, ellei se tarkoittaisi, että kulttuurin alaan kuuluu nykyisin liki kaikki ”kovien” aiheiden ulkopuolelle jäävä, ei niin vakavasti otettavaksi mielletty aines, ja etenkin kaikenlainen juoruilu. Tämä taas väistämättä vähentää taidetta käsittelevän sisällön määrää viestimissä.
Teosten sijaan kulttuuritoimituksia kiinnostavat yhä enemmän ihmiset ja ilmiöt. Monissa suomalaisissa sanomalehdissä taidekritiikkiä pidetään vanhanaikaisena formaattina ja sitä korvataan hurjaa vauhtia viihdehötöllä ja yksittäisiin julkisuuden henkilöihin keskittyvillä jutuilla, joiden ajatellaan tavoittavan lukijansa vain valtavin valokuvin koristeltuina. 
Vanhemmissa kulttuurimaissa kuten Ranskassa taide ei ole erillinen reuna-alue, vaan kadunmieskin tuntee maansa nykykirjallisuuden ja teatteriklassikot ja vaihtaa niistä sujuvasti ajatuksia. Kaikkea kulttuurikeskustelua ei pitäisi Suomessakaan säästää pelkästään Teatteri-lehden kaltaisille pienille toimijoille ja niiden valveutuneille lukijoille.
Riina Maukola
Teatteri-lehden vastaava päätoimittaja
