Teatteri-lehteen 5/2009 koottiin edellisten syksyjen tavoin menneen kesän festivaalien satoa. Esitysten sisäisten maailmojen analyysin lisäksi teatterikriitikoiden kirjoituksissa esiintyi tavallista enemmän kritiikkiä tapahtumakokonaisuuksia ja ohjelmistovalintoja kohtaan. Se oli virkistävä lisä yksittäisten esitysten sisäisten maailmojen käsittelyyn ja osoitti, että kirjoittajat katsovat arvioivasti myös rakenteisiin.
Kriitikkomme mukaan Jyväskylän Kesän lastenteatterituotantoa leimasi linjattomuus ja ”varman päälle” -mentaliteetti. Kajaanin Runoviikkoja seuranneen kirjoittajan mukaan festivaali sortui ”kaikille kaikkea kivaa” -hapatukseen.
Teaterträffiin Hangossa osallistunut toimittajamme kirjoitti festivaalin ilmapiiristä ja Jacob Hirdwallin Osynliga-näytelmästä inspiroituneena, että kun yritetään miellyttää kaikkia katsojia, kaikesta teatterista tulee lopulta eräänlainen lastenteatterin irvikuva ja teattereista uhkaa tulla tehtaita.
Taiteen ei tarvitse vain voidella ja viihdyttää, vaan toisinaan juuri ärsytyskynnyksen uskalias ylittäminen synnyttää uusia ajatuksia. Tässä numerossa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin teatterin rajamailla operoivaa performanssitaidetta. Se on teatteria, joka usein uskaltaa olla eri mieltä, haastaa katsojansa ja provosoida.
Performanssin piiristä valtavirtateatteriinkin voi virrata uudistavia virikkeitä. Ehkä se voi olla osaltaan estämässä, ettei teatterista tulisi tulevaisuudessa synonyymi aikansa eläneelle taidemuodolle.
Performanssin tarkastelu teosten, tekijöiden ja tutkimuksen näkökulmista on ajankohtaista nyt, kun taiteiden rajat repeilevät riemukkaasti meillä Suomessakin. Esitystaiteen termistö ei ole vain tutkijoiden reviiriä. Siitäkin kannattaa keskustella, sillä se avaa koko kentän muutosta ja saattaa jopa paljastaa, mitä taiteelta tahdotaan.
Lehdessä esiteltävien taiteilijoiden Pentti-Otto Koskisen ja Pia Lindmanin on usein laskettu kuuluvan kuvataiteen puolelle esitystaiteen sijaan, vaikka yhtä hyvin teatteri voisi omia nämä tekijät.
Koskinen ja Lindman ovat jo jonkin aikaa vieneet omintakeista performanssia kauas kansainvälisille areenoille omaehtoisesti ja ilman suuria koneistoja. Kevyen kaluston esitysvaihdossa he tuovat tapahtumapaikalle vain itsensä ja mielikuvituksensa, ja toisaalta ammentavat teoksiinsa aineksia muista kulttuureista. Siinäpä samassa paketissa kulttuurin vireää vientiä ja vaihtoakin. Vaikutteita ja tavallaan myös tuontia, joita Risto Nieminenkin peräänkuulutti elokuun haastattelussaan Suomen Kuvalehdessä ja polkaisi käyntiin kulttuurikeskustelun.
Helsingin Juhlaviikkojen väistynyt johtaja huomautti tarpeellisesti myös suomalaisesta tavasta vaalia jähmeitä rakenteita taiteen laadun kustannuksella. Performanssitaide on ollut eturintamassa liputtamassa sen puolesta, ettei puitteilla ole niin paljon väliä, tärkein on sisältö ja sanottava, tärkein on taide.
Riina Maukola
Teatteri-lehden vastaava päätoimittaja
