Televisiopomot esittelivät Hesarissa (29.3.2009) lama-aseitaan. Raskaita juonirakenteita ja monimutkaisia formaatteja vältetään. Masentuneelle kansalle tuodaan lohtua; helppoutta ja sujuvuutta, selviytymistarinoita – sekä nikkarointia.
Sama resepti, jolla Suomen armeija organisoi viihdytystoimintaa jatkosodassa. Traagista, repivää tai moraalisesti arveluttavaa ainesta ei silloinkaan esitetty. Sotilaille piti tarjota eskapismia, uskonvahvistusta – ja puhdetöitä. Sodassa joukot piti pitää taistelukuntoisina. Kaupallisen television haasteena taas on säilyttää katsojat kulutususkoisina. Propagandan ja kansanvalistuksen raja on aina ollut hyvin himmeä. Valintoja voi aina viime kädessä perustella sillä, että päämäärät ovat jalot; isänmaallisuudesta kansantalouden pelastamiseen.
Televisio saattaa jopa hyötyä siitä, että pihtailevat katsojat istuvat kotona kokki- ja askarteluohjelmien sekä perhesarjojen ääressä. Mutta entä teatterissa, jonka tulisi saada ihmiset liikkeelle? Etsiäkö samoja eväitä kuin armeija ja telkkari, keventämällä ja viihteellistämällä?

Teattereiden ohjelmistot suunnitellaan usein pari-kolme vuotta etukäteen. Tampereen Teatterin johtaja Heikki Vihinen totesi Uutispäivä Demarissa, että hänen talossaan nähdään nyt esityksiä, joista on päätetty vuoden 2007 alussa, jolloin ”mennä rallateltiin iloisesti mitään tulevasta tietämättä”.
Vihisen mukaan ikävintä, mitä hän saattaa kuvitella on se, että ensin kevennetään, ja sitten tätä marenkia vielä aletaan tehdä halvalla. Hänen mielestään säästöt on keskitettävä ensisijaisesti tuotantokustannuksiin eikä ohjelmistovalintoihin.
Jo edellisen laman aikana monet teatterit jättivät yleisökasvatuksen ja haasteellisemman ohjelmiston tarjonnan vähiin, ja siitä jäi katsojatottumuksiin pysyviä jälkiä. Esimerkiksi Mikkelin Teatteri ylitti alkuvuodesta valtakunnallisen uutiskynnyksen, koska sen tuore tulkinta John Steinbeckin klassikosta Hiiriä ja ihmisiä ei vetänyt katsojia. Esityksiä peruttiin, vaikka teos sai ylistävät kritiikit ja teatteri lupasi sen antavan ”voimaa, lohtua ja uskoa huomiseen”. Klassikko koettiin liian vaikeaksi.
Julkinen talous heikkenee edelleen vuonna 2010, jolloin uhkana on kuntatalouksien syväsukelluksia. Silloin voi loppu häämöttää niille teatterille, jotka eivät ole pystyneet rakentamaan taloistaan paikkakunnan päättäjille ja katsojille oikeasti tärkeitä paikkoja. Myös Mikkelin Teatterin johtaja Pekka Laasonen tietää tämän eikä haluaisi lähteä pelkälle viihdelinjalle. Hänen teatterissaan kävi siten, että yleisökadon uutisointi toi kansanliikkeen voimin katsojia Hiiriä ja ihmisiä -esitykselle.

Jotain opittavaa teatterilla voisi olla televisiopomoilta. Nelosen sisältöjohtaja Pirjo Airaksinen tietää, että taantuman aikana ihmiset nojautuvat perusarvoihin, kuten yhteisöllisyyteen ja paikallisuuteen. Niissä jos missä teatteri on vahvemmilla kuin televisio. Eli nyt olisi hyvä sauma etsiä angloamerikkalaisten reseptien sijaan eväitä ihan omalta pihalta.
Vielä lähempää aiheensa löysi ohjaaja Mika Myllyaho. Hän myöntää tässä lehdessä tehneensä Hamlet-ohjauksensa kateudesta Reko Lundánia kohtaan. Sittemmin hän lisäsi henkilökohtaisuuden kierroksia kirjoittamalla omiin kipupisteisiinsä perustuvan Paniikki-näytelmän. Sen menestystarina laajenee eri puolille Eurooppaa.

Annukka Ruuskanen