Hakaniemen sillalla helmikuun 23. päivänä vastaan ajaa konttirekka. Nupissa lukee Smeds Trans. Siinäkö se palaa kotiin Brysselistä, Mental Finlandin työryhmä, jonka viimeinen esitys oli edellisenä päivänä? Ja kontissa yhä – eikö riittänyt, että esitys tapahtui samanlaisessa metallilaatikossa? Vai onko minusta tullut mental case, sillä esitys on pyörinyt päässä siitä lähtien, kun näin sen ensi-illassa. Tämänhän piti olla fiktiota ja kuva vuodelta 2069.
Puolitoista viikkoa takaperin brysseliläisessä baarissa ensimmäinen vastaantulija on koreografi Ari Numminen. Kapakka on KVS-teatterin naapurikuppila ja Mental Finlandin alkuun tunti aikaa. Ymmärrämme istuvamme Albanian ja Marokon mafian keskenään jakaman kaupunginosan risteyskohdassa. Siinä kotiseutuliikkeiden valvomassa maastossa seisoo arvokkaannäköinen Kuninkaallinen Flaamiteatteri.

Harmonisen etnisen rinnakkaiselon ja ihmisarvon mahdollisuuksien perään kysyvä esitys on sijainniltaan problematiikkansa ytimessä. Teatteritalon kyljessä ihmislihan myynti alkaa jo aamuvarhaisella, ja ujosti askeltavat suomalaiset, vain pikkuisen pyntätyt naiset tuijotetaan välittömästi ulos kilpailusta, vaikka meillä kuulemma on alalle aivan vääränlaiset kengätkin.
Vaikka Kristian Smeds on sijoittanut Mental Finlandinsa 60 vuoden päähän, Euroopan pääkaupungin kadulla todellisuus kampittaa teatterin. Flaamien kansallisteatterissa nähdään raatomaisia tulevaisuudenkuvia vyöryttävä ratkiriemukas moraliteettikomedia, jossa yhdistelmäkuvastona on Jöröjukka-satua, Sleepy Sleepersiä, Lucky Lukea, Pulp Fictionia, saunailtaa, joulutarinaa sekä koti-Tarzania kaikilla mausteilla.
Teatterin ovesta astuessa yhdellä vilkaisulla voi nähdä samoja hahmoja; sadistisia ja paksulompsaisia joulupukkeja, kolmen pennin madonnoita ja kaikenkarvaisia ihmisapinoita valmiina syömään ja käyttämään toisiaan.
Jos joku vielä luulee, että Bryssel on siisti lasikaupunki, kannattaa matkustaa esimerkiksi Arduikaai-kadun liepeille.

”Erilaiset kulttuurit aiheuttavat törmäyksiä ja hankaloittavat taiteellisia työprosesseja, mutta kulttuurieroja on voitava käsitellä”, sanoo monikulttuurista teatteria Suomessa tekevä Ritva Siikala tässä lehdessä. Tähän prosessiin kuuluu Siikalan mielestä se, että tarkistamme käsityksiämme kulttuurista, taiteesta, kauneudesta, oikeasta ja väärästä sekä ihmisarvosta.
Siikala sanoo, että siirtomaavallan aikainen maailman- ja ihmiskuva ovat yhä osa länsimaista, siis myös suomalaista, todellisuutta. Hänen mielestään taiteilijoiden aktiivinen osallistuminen muutosprosessiin on välttämätön, jotta vältettäisiin Keski-Euroopassa monin paikoin syntynyt ghettoutuminen ja etninen vihamielisyys.
Yhtenä suurimpana ongelmana Siikala näkee stereotyyppistämisen, jolla kaikki ulkomaalaistaustaiset tekijät lokeroidaan ’maahanmuuttajataiteilijoiksi’. Meillä ’oikea taide’ ja ’maahanmuuttajataide’ elävät näin edelleen rajatusti karsinoissaan.
Mental Finlandissa esiintyi monikulttuurinen, huipputanssijoista koostuva ryhmä, johon kuului myös brysseliläistynyt suomalainen Milla Koistinen. Tulikohan jollain belgialaisella mieleen laittaa hänen tittelikseen maahanmuuttajataiteilija?

Annukka Ruuskanen

Kannen kuvassa Pirjo Lonka
Kuva Vertti Teräsvuori
Maskeeraus Petra Kuntsi