Kuka muistaa ajan, jolloin näytelmäkirjailija istui kammiossaan seuranaan vain kone? Määrätyn yksinäisen ajan jälkeen dramaatikko pisti pinon valmiita paperiarkkeja kirjekuoreen. Kuori matkasi teatterin osoitteeseen, jossa työskenteli kuukausipalkkainen ohjaaja.
Ohjaajan, lavastajan, näyttelijöiden ja muun työryhmän yhteistyönä paperipinosta syntyi muutaman kuukauden kuluttua esitys. Näytelmäkirjailija yleensä näki eloon heränneen teoksensa kantaesitysiltana ensimmäistä kertaa.
Tämä on ollut teatteriesitysten tavanomainen ja perinteinen syntyprosessi. Uudelle kirjoittajasukupolvelle se edustaa kaukaista ja outoa maailmaa.
Teatterin työmenetelmät ovat merkittävässä sukupolvimurroksessa. Yksi niistä on se, että kirjoittaja on nykyisin elimellinen osa esityksen työprosessia. Hän toimii yhä useammin joko ohjaajan työparina koko harjoitusajan tai ohjaa itse.
Draaman tai esitystekstin kirjoittaja on tänään mukana monipolvisessa sosiaalisessa tapahtumassa; hautomot sparraavat, kommentointirenkaat antavat palautetta, dialogia testataan lukudraamoissa ja työryhmät muokkaavat tekstejä harjoitusten kuluessa. Seminaareja, lukupiirejä, tapaamisia riittää. Alaa sosiaalistavia toimijoita tulee jatkuvasti lisää; on KOM-tekstiä, Manu-tekstiä, Labbettia ja Tekstiä.
Näytelmäkirjailija ei ole enää yksin. Hän on ryhmätyöläinen.
Mutta löytyykö tälle sosiaaliselle dramaatikolle kotia ja perhettä suomalaiselta teatterikentältä?
Syksyn teatteriohjelmistoista uusimuotoista, nuorta draamaa löytyy tarjonnasta perin harvakseltaan – lukuun ottamatta Kansallisteatteria ja muutamaa muuta edistyksellistä instituutiota.
Näytelmäkirjailija Heini Junkkaala esitti Tampereen Teatterikesässä olennaisen kysymyksen siitä, mikseivät teatterit uskalla sitoutua näytelmäkirjailijaan ja ottaa riskejä uusien tekstien suhteen. Hän muistutti, että nykydramaatikot eivät enää ”kirjoita ilmaan” vaan haluavat tietää kuka toteuttaa heidän teoksensa, milloin ja missä. Tekstit kirjoitetaan tietyille näyttelijöille ja usein myös tiettyyn tilaan.
Maakuntateatterissa eletään taas johtajasukupolvenvaihdosta. Nyt jos koskaan olisi aika sille, että nämä huolella haudotut tekstit päätyisivät myös todellistuviksi prosesseiksi. Jo nyt pöytälaatikot tulvivat briljanttia materiaalia.
Mutta se, kutsutaanko niitä näytelmiksi, on taas eri asia. Ainakin minua mietitytti Teatterikesässä kantaa promootiokassia, jossa luki ”Kann(ata)n suomalaista näytelmää”. Sehän sisältää vahvan esteettispoliittisen kannanoton näinä aikoina, jolloin draamasta ja dramaturgiasta on parempi puhua kieli keskellä suuta.
Annukka Ruuskanen
