Tämä on suoraan minun elämästäni, totesi tuttava väliajalla Milja Sarkolan kirjoittamasta ja ohjaamasta Pääomani-esityksestä. Hän ei ollut ainoa, sillä niin hersyvästi ensi-iltayleisö eläytyi avauskohtauksesta lähtien. Esitys alkaa pankkineuvottelulla nokkavan virkailijan pakeilla. Sen tuloksena asuntolaina lohkeaa sosiaalisesti eripariselle pariskunnalle. Duunarimiehen ja taiteilijanaisen haave, asunto ratikkamatkan päästä Helsingin ydinkeskustasta, onnistuu.
Pääomani käsittelee rahan valtaa. Sen päähenkilö, Nainen, kuuluu hieman ylempään suomenruotsalaiseen keskiluokkaan. Hän on niitä etuoikeutettuja, joille raha ei tee niin tiukkaa, etteikö keittiöremonttia ja kesämökin saunaa voisi suunnitella.
Yhteiskuntaluokka takaa Naiselle bourdieulaisittain kulttuurista pääomaa, niin sanottua hyvää makua. Kotiin ei todellakaan hankita televisiota, vaan kallis Bösendorfer-piano.
Mutta raha ahdistaa. Nainen sekä häpeää että himoitsee sitä. Edistyksellisenä taiteilijana hän kokee epämääräistä syyllisyyttä. Globaali eriarvoisuus ja oma talous luo sietämättömiä paineita, joita hän yrittää suitsia tarkan talouskirjanpidon turvin. Hän miettii, voisiko jättää seuraavan rahakkaan ohjaustyön väliin masennuksen varjolla.
Kun Nainen yrittää hallita talouttaan, talous alkaa hallita naisen elämää.
Hän ymmärtää hyviä voittoja lupaavien EFT-rahastojen ja Nordnet-asiakkuuden pienien välityspalkkioiden päälle ja hankkiessaan henkivakuutuksen hän saa kuolemankin hallintaan.
Luokkaerot piirtyvät terävästi esiin esityksen arkisissa kohtaamisissa. Suomessa vaurastuminen on tabu, josta rikkaat vaikenevat. He joutuvat häpeämään alemman keskiluokan, junttien, rahauteluita asunnon hinnasta, jossa ei ole edes televisiota.
Sarkolan havainnot ovat tarkkoja. Ne paljastavat rahaan liittyvien mielikuvien mahdin yhteiskuntaluokkien raakana erotuomarina: Premium-asiakkaat toivotetaan liukkaasti jonon ohi, ja liian lähelle työntyvät kerjäläiset suistavat pelkällä olemuksellaan kuukausilahjoituksilla omaatuntoaan lepyttelevän Naisen paniikin partaalle.
Sarkola tuntuu myös kysyvän, onko neuroottisuuteen asti äityvä tunteenomainen suhde rahaan nimenomaan naiseuteen kuuluva ominaisuus. Voisiko mies heittäytyä näin syyllisyydentuntoiseksi?
Mainio Eero Ritala tekee Naisen roolin tavalla, joka huvittaa pääasiassa teatterilaisista koostuvaa yleisöä; onhan Ritala otsatukkaa myöten vähän kuin näköispainos Milja Sarkolasta. Ritalan naisellisen sirot mikroilmeet ja reaktiot piirtyvät esiin pelkistetysti. Se tuo esitykseen lisää hauskuutta, vakavaan aiheeseen jopa vaarallista keveyttä.
Keskiluokkaista yleisöä ei ahdisteta liikaa, vaikka havainnot osuvat suoraan monen rahaneurooseihin.
Kaisa Rasilan lasiseinistä ja -kuutioista luotu lavastus ja Heikki Paasosen kelmeänvalkoinen valaistus sekä dubbausnäyttelijöillä toteutettu Eero Niemisen äänisuunnittelu luovat viileän, selkeän ja tyylikkään tunnelman. Ne ovat samaa maata tarkoin ohjatun, episodimaisesti etenevän toteutuksen kanssa.
Eero Ritalan kanssa useita rooleja esittävät Lotta Kaihua, Laura Rämä ja Tommi Korpela vievät komediaksi äityvää näytelmää osuvin nyanssein kuin leikitellen. Kontrolloitu tyylilaji (vain kerran duunaripuoliso korottaa ääntään) sekä lempeä ironia jättävät hyvinvointivaltion karkeamman pohjamudan piiloon.
Väliajan jälkeen siirrytään kansainväliseen taiteilijaresidenssiin Virginiaan, Yhdysvaltoihin. Siellä Nainen tutustuu kollegoihin, jotka ansaitsevat elantonsa muilla töillä joista vapaata on vain pari viikkoa vuodessa. Heille taloudellinen menestys on taiteen itsestäänselvä päämäärä. “Too cheap”, sanoo Nainen.
Mutta uudet näkökulmat horjuttavat Naisen estynyttä tunne-elämää, ja kotiin palattuaan hän on valmis luopumaan henkivakuutuksestaan.
Vaikka esityksen teema on rahan eriarvoistava vaikutus ihmisarvoon, kiinnostavimmat huomiot Sarkola tekee siitä, miten raha, niilläkin joilla sitä on, täyttää mielen kaiken muun kustannuksella. Se, miten elämää suorittava Nainen projisoi piilossa pitämänsä kipupisteet rahahuoliin. Taloutensa alituisella pohtimisella hän onnistuu välttelemään todellisten ongelmiensa kohtaamista. Kuin omasta ja kaverin elämästä, vai mitä?
Raisa Rauhamaa
Kuvassa Eero Ritala, kuvaaja Pate Pesonius.
Q-teatteri: Pääomani. Teksti Milja Sarkola. Dramaturgia ja ohjaus Milja Sarkola ja Katariina Numminen. Lavastus Kaisa Rasila. Valosuunnittelu Heikki Paasonen. Äänisuunnittelu Eero Nieminen. Pukusuunnittelu ja toteutus Riitta Röpelinen. Rooleissa Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Eero Ritala, Laura Rämä. Kantaesitys 13.2.2020.
