Kuva: Sakari Tervo
Akse Petterssonin uutuusohjaus Arki ja kauhu sai runsaasti huomiota jo ennen ensi-iltaa. Syy ei vähiten ollut Petterssonin aiempi ohjaustyö Q-teatterissa. Kaspar Hauseria ja Y-sukupolvea toisteltiin jutusta toiseen. Helsingin Sanomien Arki ja kauhu -arviossa Petterssonin aiempi ohjaustyö mainittiin neljä kertaa ja käsiteltävä teos kolme kertaa. Arki ja kauhu ei kelvannut otsikoksi.
Toinen, kiinnostavampi vastaanottoa määritellyt tekijä on kauhu ja sen implikoima väkivalta. Esityksen makaaberit promokuvat sekä puheet verestä ja suolenpätkistä virittävät yleisön kohtaamaan jotain ennennäkemättömän kammottavaa. Ennakko-odotusten luonti kuuluukin oleellisimmin kauhugenreen. Tärkeintä ei ole se, mitä näkee, vaan mitä odottaa näkevänsä.
Pian Helsingin Sanomien arvion jälkeen julkaistiin juttu, jossa Arkea ja kauhua tituleerattiin yliampuvasti ”äärimmäisen raa’aksi”. Jutussa kyseltiin tavallisten katsojien reaktioita tekovereen ja suolenpätkiin. Splatter-estetiikasta, joka usein on äärimmäisen fyysisen väkivaltaisuutensa vuoksi etäännytettyä ja koomista, pyrittiin masinoimaan moraalipaniikkia.
Ilmiö on sikäli kiinnostava, ettei esimerkiksi seksuaalinen väkivalta ole aiheuttanut mediassa vastaavaa reaktiota, vaan tekijöiden on täytynyt itse nostaa aihe esiin.
Takariviltä katsottuna Arjen ja kauhun näyttämökuva tuntuu jatkuvan ja ulottuvan joka suuntaan. Lavalle luodussa pikkutarkassa asunnossa on uhkaavia ikkunoita, joiden takana on synkkää metsää. Arki on yksinäistä. Se ei täyty puheesta ja kohtaamisista, vaan vesihanan kohinasta ja jääkaapin oven paukuttelusta. Kasperi Laineen äänimaailma koskettaa ja kommunikoi.
Vähitellen arjen äänet korostuvat, kumuloituvat ja muuttuvat ahdistavaksi luupiksi, jännitteeksi, joka odottaa purkautumistaan.
Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on näyttelijä Joonas Heikkisen tragikoominen pakeneminen ihmissudelta muiden perheenjäsenten välittämättä tilanteesta. Affekti on voimakas: pakoa seuraa jännittyneenä sen pitkittyneeseen loppuun asti.
Ylipäätään Arjen ja kauhun katsomiskokemus tuntuu tyydyttävällä tavalla fyysiseltä, siinä on suspensea. Toisessa näytöksessä neljäs seinä rikkoutuu. Hengähdystauko on paikallaan, mutta ajoittuu kömpelösti väliajan jälkeen ja tuntuu juuri niin keskeneräiseltä kuin mitä se esittää olevansakin.
Esitys on pohjavireeltään hyvin eksistentiaalinen. Habituksen ja sosiaalisen koodiston alla vellovat elämän ja kuoleman kysymykset, joita hyvinvoivien muovinen arki ei kutsu esiin. Ei ole sattumaa, että modernin kauhun näyttämönä toimiikin usein keskiluokkainen nukkumalähiö.
Turvallisuuteen halutaan säröjä, jotka katkaisevat arjen luupin ja muistuttavat elämän ainutkertaisuudesta. Arkea ei kuitenkaan haasteta pelkällä jännityksellä. Kauhuelokuvista tuttuun tapaan halu vangita ohikiitävän hetken kauneus sekä halu hallita aikaa ja luontoa ajavat ihmisiä surman suuhun.
Matti Tuomela
Q-teatteri: Arki ja kauhu. Ohjaus Akse Pettersson. Lavastus ja valot Ville Seppänen. Musiikki ja äänet Kasperi Laine. Videot Ville Seppänen ja Martti Tervo. Puvut Sanna Levo. Efektimaskeeraus Saara Räisänen. Rooleissa Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen. Ensi-ilta 21.3.2018.
