Kuva Stefan Bremer.
Viime vuonna tehtiin useita itsereflektiivisiä teoksia, jotka tarkensivat taiteiljoiden motiiveihin. Milja Sarkola käsitteli Q-teatteriin tekemässään Jotain toista -esityksessä seksuaalista halua ja ohjaajan suhdetta näyttelijään, ja teoksessa sivuttiin myös narsistisuutta. Aiheeseen uppoutui myös näyttelijä-kirjailija Jari Nissinen esikoisromaanissaan Paha mieli, jonka näyttelijä-päähenkilö kuvataan narsismissaan sairaana.
Heini Junkkaalan Olipa kerran minä – Narsisitin kootut totuudet materiaali kompastelee kunnianhimoisessa moninaisuudessaan omiin jalkoihinsa.
Kansallisteatterin esityksen päähenkilönä on Kirjailija (Minna Haapkylä), joka rakentaa tulevaa näytelmäänsä. Sivustakatsojaksi hän tarvitsee hyvää ystäväänsä (Katja Küttner) sekä teatteriharjoituksissa paikalla olevaa yleisöä. Prosessin polttoaineena ja kitkana on ambivalentti suhde kriitikko Suna Vuoreen, jolta kirjailija janoaa hyväksyntää ja ihailua.
Esityksen alussa esitetään Kirjailijan hahmottelemia kohtauksia, joissa on kaksi pariskuntaa. Heikki Pitkäsen ja Iida Kuninkaan näyttelemien Rikon ja Heilin perhehelvetin syypääksi osoitetaan sadistis-narsistinen aviomies. Jessica Grabowskyn ja Antti Pääkkösen Sisko ja Esko -variaatioissa syntipukkina taas on itsekeskeisessä hysteriassa yökaudet miestä valvottava nainen. Näemme sarjan mustavalkoisesti kirjoitettuja teatterillisia etydejä.
Kirjailija epäilee jatkuvasti omia aikaansaannoksiaan ja motiiveitaan. Näytelmää siis sekä rakennetaan että puretaan näytelmässä kuten myös Kaisa Rasilan esitysprosessin mukana muuntuvassa lavastuksessa. Kun kirjailija ei hyväksy henkilöitäänkään, hän ammuskelee roolihahmoja pistoolilla kuoliaiksi.
Yksi teatterihistoriamme tunnetuimmista narsismiaiheista on Jussi Parviaisen Juska Paarma -trilogia (1982–1984). Kun Parviaisen alter egolle bodauspenkki ja oma keho olivat alttari, Junkkaalan näytelmän kirjailijalle se on näyttämö, näkyminen ja julkisuus, an sich! Ilman yleisöä ei voi tehdä mitään.
Toisella puoliajalla esityksessä siirrytään tv-studioon, johon lappaa väkeä massamurhaaja Anders Behring Breivikistä Jari Sarasvuohon, Mika Myllylästä Jussi Parviaiseen. Kaikki jauhetaan samassa narsismin lihamyllyssä, ilman hienosäätöjä.
Heikki Pitkänen esittää hervotonta homojuontajaa, joka Jeesusta haastatellessaan puhuu vain itsestään. Välillä tehdään erikoislaatuinen koukkaus Kirjailijan mietteisiin, jossa hän päätyy ajatukseen, että homous on asettumista uhrivähemmistön asemaan ja sitä kautta huomionkipeyttä ja narsismia.
Toisella näytöksessä katsoja kadottaa orientaationsa: ollaanko kerronnassa yhä kirjailijan näyttämöteosprosessin maailmassa vai missä? Narsismin osoittautuu vaikeaksi aiheeksi. Se jää pyörimään luuppiin, josta ei ole ulospääsyä. Milja Sarkola on ohjannut moniaineksisesta ja hankalastakin materiaalista esityksen, joka on ennen kaikkea näyttelijöiden juhlaa. Mutta onko keitossa ollut liian monta hämmentäjää?
Annukka Ruuskanen
Suomen Kansallisteatteri: Olipa kerran minä. Teksti Heini Junkkaala. Dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff. Ohjaus Milja Sarkola. Lavastus Kaisa Rasila. Puvut Tuoma Lampinen. Valot Ville Toikka. Äänet Esa Mattila. Videot Timo Teräväinen. Rooleissa Minna Haapkylä, Jessica Grabowsky, Iida Kunigas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen. Kantaesitys pienellä näyttämöllä 25.11.2015.
