Tarinat palaavat vastakertomuksina oppilastöissä
Teatterikorkeakoulun tämän kevään kandityöt – Paula Vesalan kirjoittama ja Piia Peltolan ohjaama Transfinlandia, Susanna Airaksisen kirjoittama ja ohjaama Kahdeksan askelta pituussuuntaan, kolme poikittain sekä Laura Valkaman kirjoittama ja Topi Marinin ohjaama Kaikkivoisivat – ottavat haltuun isoja teemoja ja maailmoja, joista ne taivuttelevat uudenlaisia tarinoita.
Kahdeksan askelta pituussuntaan, kolme poikittain kyseenalaistaa realistista kerrontaa. Kuvassa Pihla Maalismaa, Hannes Mikkelsson ja Olli Rahkonen. Kuva Sanni Siira.
Tarinat tekevät paluuta, mutta tällä kertaa ne muodostuvat vastakertomuksista. Esityksissä saavat äänen yhteiskunnassa äänettömiksi jääneet, ja eri historiakäsitykset asettuvat dialogiin. Viitteellinen realismi assosioi nopeasti.
Kanditöistä puuttuvat kosiskeleva helppous, yhden tyylilajin orjallinen noudattaminen sekä selkeä tunnustuksellisuus. Kaikissa esityksissä näyttelijät loistavat. He esiintyvät antaumuksellisesti ja avaavat musikaalisesti ja tarkasti uusia kulmia realismiin. Esitykset vaikuttavat runsailta ja keskustelevilta sen sijaan, että tarjoaisivat selkeitä oivalluksia.
Prosessit näkyvät esityksissä entistä selvemmin, ja niiden kautta haetaan kerroksellisuutta. Prosessien avoimen näyttämisen myötä yleisö myös vihitään mukaan esityksen maailmaan.
Paula Vesalan ja Piia Peltolan Transfinlandiassa yleisö pääsee istumaan luokkahuoneessa ja osallistumaan ylioppilasjuhliin. Esitys kertoo itsensä tytöksi kokevan Petja/Petran tarinan – ja kasvaa yhtä kasvukertomusta suuremmaksi katsomalla lähimenneisyyttä ja 90-luvun lama-Suomea sukupuoltaan hakevan päähenkilön silmin. Dokumentaarinen aineisto näyttää transsukupuolisten fataalin vääristyneen aseman lain edessä.
Lämpimän ironisesti tyypittelevän, runsaasti musiikkia ja dragia hyödyntävän näyttelijäntyön kautta tehdään näkyväksi liian kauan piilossa pidettyjä asioita. Vaikka näytelmän huomiot ovat tärkeitä, ne eivät avaa yllättäviä kulmia aiheeseen. Jäin esimerkiksi miettimään, jyräsikö Transfinlandian pamflettimaisuus alleen hauraampia ja vähemmän ilmeisiä havaintoja transsukupuolisen kokemuksista. Yhteiskunnallinen kannanotto välittyy väkevästi ennen muuta esiintyjien kautta.
Susanna Airaksisen Kahdeksan askelta pituussuuntaan, kolme poikittain tavoittelee Transfinlandian tavoin dokumentaarisuudella ja realistisen kerronnan konventioiden kyseenalaistamisella uudenlaista fiktiota. Teksteihin ja näyttämölle on molemmissa kasattu paljon tavaraa, mutta vielä vähän haparoivasti ja sovinnaisesti. Materiaalista pulpahtelee myös paljon assosiaatioita herätteleviä kohtia.
Kenties avoimuus on esityksissä myös päättämättömyyttä ja hajanaista ajattelua, koska runsaus ei aina muutu inspiroivaksi moninaisuudeksi.
Kahdeksan askelta pituussuuntaan, kolme poikittain yhdistää 2010-luvun naisvangin ja hänen menestyvän siskonsa suhteen Suomen historian viimeisen kuolemaantuomitun Vilho Huovisen tarinaan. Esitys sisältää hengästyttävän määrän referenssejä. Siinä eri aikatasot ja paikat elävät samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä ollaan Fanny ja Alexander -elokuvan klassikkokohtauksessa, toisessa kuunnellaan rasistisen suomalaisen duunariperheen mölinöitä.
Esitys tislaa esiin sitä armotonta ihmiskuvaa, jota erilaiset yhteiskunnan instituutiot – eikä vähiten niistä perhe – hohkaavat. Se onkin esityksen varsinainen aihe.
Ankaruutta korostetaan vielä vankilaefekteillä. Välillä mietin, löytyisikö mistään pehmeyttä ja anteeksiantoa. Vaikka muurinpalasista, vankilan ristikkoa muistuttavasta valosuunnittelusta ja sieltä täältä nousevasta hälystä ja haikeista sävelmistä syntyykin vahva tila, tulee siitä metaforisuudessaan lopulta ehkä liiankin hallitseva.
Välillä esitys – lukuun ottamatta herkkää ja vahvan fyysistä näyttelijäntyötä – liukuu pinnassa ja vain luettelee asioita.
Kaikkivoisivat tapahtuu Maata ympäröivissä pilvissä. Henkilöt ovat ihmisen muotoisia olentoja. Näytelmästä sukeutuu nurinkurinen moraliteetti nykyihmisen luontosuhteesta ja vieraantuneisuudesta. Kimaltavat, pilvellään ikuisesti loikovat hahmot viettelevät totaalisella tyhjyydellään.
Kaikkivoisivat on näytelmistä filosofisin pohtiessaan ihmisen tapaa käsitteellistää asioita, ajattelun ja konkretian suhdetta sekä ihmisen sanojen ja tekojen ristiriitaa. Se muistuttaa muutama vuosi sitten nähtyjä Berliinin Theatertreffenin nuorten näytelmäkirjailijoiden katselmuksen lukudraamoja. Niissä useammankin näytelmän maailma luotiin suureksi siten, että varsin staattinen ja rajattu, ikään kuin yhden idean sisältävä tilanne, oli samaan aikaan koko ajan avoin tulkinnoille. Ohjaus ei kuitenkan saa näytelmää aivan täyteen lentoon.
Näin suuret aiheet ja maailmat vaativat tekijöiltä ja yleisöltä paljon. Lupaavista signaaleista huolimatta näytelmistä, ja osin ohjauksista, puuttui tarpeeksi pitkälle vietyä ajattelua. Teksteihin ja näyttämölle oli kasattu paljon tavaraa, vielä vähän haparoivasti. Omaperäisyyttä ja raikkaita näyttämöratkaisuja olisi voinut tarjoilla enemmän. Esitykset pikemminkin väittivät olevansa tärkeitä kuin lunastavat kaikki lupauksensa.
Maria Säkö
Teak: Kahdeksan askelta pituussuuntaan, kolme poikittain. Käsikirjoitus ja ohjaus Susanna Airaksinen. Koreografia Katri Liikola. Lavastus Anders Karls. Valot Otso Vartiainen. Äänet Johanna Puuperä. Puvut Ina Dolk. Näyttelijät Anna-Elisa Hannula, Seppo Kumpulainen, Markus Lappalainen, Pihla Maalismaa, Hannes Mikkelsson, Olli Rahkonen.
Transfinlandia. Näytelmä Paula Vesala. Ohjaus Piia Peltola. Lavastus Sari Paljakka. Valot Kristian Palmu. Äänet Joonas Outakoski. Puvut Tellervo Syrjäkari. Rooleissa Antti Autio, Laura Halonen, Antti Heikkinen, Sonja Kuittinen, Sanna Liski, Aku Sipola, Sanna Liski, Sara Soulié ja Miila Virtanen.
Kaikkivoisivat Näytelmä ja dramaturgia Laura Valkama. Ohjaus Topi Marin. Lavastus Tinde Lappalainen. Puvut Paula Koivunen. Valot Anna Rouhu. Äänet Teemu Iltola. Näyttämöllä Emma-Sofia Hautala, Aksa Korttila, Joonas Kääriäinen, Fanni Noroila, Eero Ojala, Vera Veiskola. Ensi-ilta Teatterikorkeakoulu 10.4.2014.
Etusivun kuvassa Aksa Korttila. Kuva Matias Tähtinen.
