Savonlinnan oopperajuhlien yleisö jakautui kahtia Andriy Žoldakin Jevgeni Oneginiin luoman maailman edessä, ja se maailma oli kahtia itsekin.
Zoldagin Oneginissa oligarkit juhlivat ja nouveau rich -nuoret pelehtivät. Kuva Timo Seppäläinen.
Aleksandr Pushkinin luoma Onegin on maailmankirjallisuuden klassisen hahmon, tarpeettoman ihmisen, kantaisä. Ei vain joutilas ja omanorminen seikkailija, vaan koditon ja suuntaansa vailla. Taskussa hänellä on sivistys, josta taotaan virkamiehiä ja upseereja, mutta hän on haluton palvelemaan taantumusta, byrokratiaa.
Nykyajassa ei ole vaikea nähdä levotonta elämän tarkoituksen etsintää – Pushkinin 1820-luvun innovaatio tuli maisemaamme jäädäkseen. Žoldak, kuten kaikki venäläiset, osaa tietysti klassikkojensa tasot ulkoa ja lävitse, joten hän marssittaa lavalle lisää tarpeettomia ihmisiä, metrisen kotitontun, pakkoliikkeisen toopen palvelijan – tai tekee kuorosta kansan, joka viettää ikuista kesälomaa. Joutilaisuus on uusi Työn Uskonto. Tämän keskellä Tatjana ja Olga ovat, jolleivät pissiksiä, niin ainakin nouveau riche -typyjä. Žoldakin Onegin on oligarkkien lifestyle-visio tässä ja nyt!
Kaikki on kaksijakoista, silmiähivelevää mustaa ja valkoista videoscreenillä. Se toistaa tarkovskimaisissa kuolleissa kartanoissa, ja loppua kohti yhä kalustetummissa huoneissa, näyttämön etualan elävää värillistä liikettä pienellä viiveellä, variaatioina.
Vain Olavinlinnan takaseinästä kahdella sivuseinällä rajattu keskiosa on käytössä. Toisen takana on kalustuksen romuvarasto, toisen takana luonto. Maalaisaateli ei kuulu maalle, mutta ei kaupunkiinkaan. Kaikki on välitilaa, vaihtoehdot samat mutta erit, kuten mies ja nainen tai kepeys ja raskaus. Kansa on ulkona, katsomona, se ei juhli. Juhlatkin ovatkin lähinnä riitti.
Luonto on pahvinen kirsikkapuisto, joka tunkee ovista, ikkunoista ja savupiipuista sisään hehkeänä puustona toisessa ja kuolleina lehtinä kolmannessa näytöksessä. Klockriketeaternin Vanja-enosta tuttu veden pisaroiden fyysinen putoaminen saa tässä parinsa jäälohkareista, jotka Tatjana painaa kerta toisensa jälkeen poskiaan vasten, kuumia suudelmia vaille jääneille. ”Eläkää, kun vielä voitte”, sanoo Pushkin, sanoo Tšaikovski, sanoo Žoldak, ja on siellä häivähdys Tarkovskiakin.
Mykistävää, kaunista, visuaalista – koska kaiken takana on teoksen viiltävän tarkka analyysi, joka kantaa teeman kymmeniä kuljetustapoja pintatason rinnalla, saumatonna. On se nero.
Mihailovin teatterin solistit, orkesteri ja kuoro hoitavat musiikin komeasti, ja katsoja saa sukeltaa oopperassa harvinaiseen illuusioon: lavalla on elämä itse.
Markus Leikola
Savonlinnan oopperajuhlat:
Jevgeni Onegin
Libretto Aleksandr Pushkinin runoromaanin pohjalta Pjotr Tšaikovski ja Konstantin Šhilovski Sävellys Pjotr Tšaikovski
Ohjaus Andriy Žoldak
Lavastus Monica Pormale, Andriy Žoldak
Puvut MAREUNROL’S
Valot Aleksandr Kibitkin
Pääosissa: Janis Apeinis (Jevgeni Onegin, baritoni), Tatjana Rjaguzova (Tatjana, sopraano), Sofia Fainberg (Olga, altto)
Musiikinjohto: Mihail Tatarniko.
Mihailovski-teatterin orkesteri ja kuoro
Ensi-ilta 30.7.2013
Etusivun kuva Timo Seppäläinen.
