Esitystaiteilija Pilvi Porkola lukee katsojille paloja viimeisen 15 vuoden aikana kirjoittamistaan rakkauskirjeistä seitsemälle eri miehelle. No more broken hearts -teoksen esitystilanne Kiasman asiallisen seminaaritilan yleisvalaistuksessa on teon henkilökohtaisuuteen nähden yllättävän vaivaton. Kyseessä ei ole intiimi uskoutumistilanne, vaan esitystilanne, josta sekä katsoja että esiintyjä ovat tietoisia. 
Porkolan esiintyjähahmo ei liiemmin näytä dokumenttien herättämiä reaktioita. Kirjeitä kommentoidessaan hän varoo ottamasta ylitulkitsevaa asiantuntijapositiota. Vaikka Porkola puhuu ”diskurssianalyysista” mahdollisena keinona pureutua tekstien tapoihin puhua rakkaudesta, kirjeiden kommentointi on pikemminkin tuttavallista kaverijutustelua. Vaivattomuus, joka esityshetkellä tuntuu katsomiskokemuksessani välillä vähän laimealta, herättää kuitenkin mielenkiintoisia kysymyksiä dokumentin ja esityksen suhteesta.
Kuva Pirje Mykkänen.
Viittaako dokumentti esityksessä johonkin alkuperäiseen, lukemishetkeään todellisempaan menneeseen (kirjoitus)tapahtumaan? Vai onko dokumentti, tässä tapauksessa sen lukeminen, oma esityksensä?
Miten asian miellämmekin, vaikuttaa se siihen, mitä omien rakkauskirjeiden lukemiselta esityksenä odotamme. Onko No more broken hearts omaelämäkerrallista taidetta? Tuottaako Pilvi Porkola siinä ”Pilvi Porkolaa” jonkinlaisena?
Enemmänkin kysymyksiä ryöpsähtää mieleeni. Jään muun muassa pohtimaan onko intiimeinkin kirjoitustilanne aina kahdentunut, kuten esitys, siten, että kynää pitelee kirjoittaja ja kirjoitustapahtuman katsoja. Teatterillista ja kuvitteellista tasoaan esitys nostaa asteittain. Esityksen lopulla kuulemme Porkolan esittävän cowboy-hattu päässään sanoittamansa Love is a desert -biisin.
Marja Silde
Kiasma-teatteri: No more broken hearts. Käsikirjoitus ja toteutus Pilvi Porkola. Valosuunnittelu Mia Kivinen. Ensi-ilta 6.3.2013.
Etusivun kuva Pirje Mykkänen.
