Olin järkyttynyt enkä oikein kaikin ajoin voinut katsoa televisioon päinkään. Suuri ihanteeni temppuili takahuoneessa ja ajoi virnuillen partaa vaikka yleisö odotti. Bändi rukoili staraa tulemaan lavalle edes hetkeksi, mutta kun ei tehnyt mieli. Kun hän lopulta suostui esiintymään, biisi jäi kesken, kun sen esittäminen tuntui jotenkin väärältä.
Vuosi oli 1972 ja suosittu trubaduuri oli maailmankiertueellaan. Elämä oli ohutta yläpilveä ja paksut sätkät, viski ja tyttöjen imartelu maistuivat paremmin kuin kitaransoitto.
Tony Palmerin rehellinen ja järisyttävä dokumentti Bird on a Wire esitettiin Yle Teemalla tammikuussa 2012. Kohteena oli Leonard Cohen, tuolloin 37-vuotias ihailtu singer-songwriter.
Dokumentista sukeutui mielenkiintoinen keskustelu ystävieni kesken. Osa ystävistäni piti Cohenin käytöstä äärimmäisenä ja ihailtavana rehellisyytenä. Jos laulun esittäminen ei maistu, saa olla uskollinen itselleen ja kieltäytyä siitä. Jos lavalle ei halua mennä, voi jäädä poiskin. Tämän linjan kannattajien mielestä konserttia vaille jääneet saksalaisnuoret, jotka vaativat lippurahojaan takaisin ja syyttivät Cohenia yleisönsä pettämisestä, olivat pikkumaisia.
Itse olin ja olen sillä kannalla, että yleisön kanssa tehty sopimus pitää täyttää viimeistä piirtoa myöten. Sillä ei ole mitään tekemistä esiintyjän sisäisten tuntojen kanssa. Aina ei huvita – mutta jos on luvannut esiintyä, jos yleisö on tullut matkojen päästä paikalle ja odottaa idoliaan lavalle, silloin mennään ja esiinnytään. Jäin väittelyssä vähemmistöön mielipiteineni mutta pysyin niissä lujasti. Olin surullinen siitä kolhusta, jonka ihailuni Cohenia kohtaan oli kokenut.
Sen vuoksi Leonard Cohenin konsertti Helsingissä 2.9.2012 oli niin hieno kokemus. Ennen konsertin alkua kajahti kuulutus: ”Naiset ja herrat, illan konsertti alkaa kymmenen minuutin kuluttua.” Ja näin myös tapahtui. Idolini hypähteli tasan kello seitsemän energisesti lavalle, tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa jäljittelemättömällä kellaribassollaan.
Ja kyllä hän lauloikin! Koko konsertti kesti melkein neljä tuntia, ja 78-vuotias tähti esiintyi sammumattomalla intensiteetillä, joka vain kasvoi loppua kohden. Konsertin mittaan hän esitteli bändinsä kahdesti, kiitti loistavia muusikoitaan ja kumarsi jokaiselle heistä.
Cohen puhutteli meitä, yleisöään, heti konsertin aluksi ja sanoi arvostavansa suuresti sitä, että olimme tulleet stadionille tummien pilvien ja tihkusateen alle. Uskallan arvella, että tuo koreilematon kiitos kosketti muitakin kuin minua ja pohjusti illan maagisen, intiimin tunnelman.
Kun Cohen sitten konsertin lopulla yksinkertaisesti otti hatun päästään ja kumarsi yleisölleen, olin valmis seuraamaan häntä mihin musiikilliseen ulottuvuuteen hyvänsä. Suurella tähdellä on varaa muistaa, ketkä ovat hänen menestyksensä takana.
Uskolliset, sadeviittoihin kääriytyneet musiikin ystävät, joiden ihailun voima, laulunhyminä, aplodit ja riemunhuudot lämmittävät kolkot stadionit ja tuuliset syysillat. Heistä nousee valtava energia. Sellaisen lämmön saattelemana lienee ilo tanssahdella ulos näyttämöltä, niin kuin Cohen teki kuuden encore-kappaleen jälkeen.
Olen onnellinen että sain ihanteeni takaisin. Oli hienoa olla yksi niistä kahdestatoistatuhannesta, joille vanha ja viisas Leonard Cohen oli päättänyt antaa kaikkensa ja enemmänkin.
Sirpa Kähkönen
Etusivun kuva Aino Porola.
