Kesän kääntyessä kohti loppuaan, elokuun lämpiminä öinä kirjailija miettii syksyn töitä, kirjallisia tilaisuuksia, markkinointia.
Tilaisuuksista vaativin on libristi-ilta. Kustantaja vie kirjailijoitaan eri paikkakunnille puhumaan kirjakauppiaille, kirjastonhoitajille ja opettajille. Aikaa yleisön vakuuttamiseen on 5-8 minuuttia per kirjailija.
Viisi minuuttia on lyhyt aika, jos sen täyttää sanoilla. Parhaiten siitä suoriutuvat tv-ammattilaiset, joilla on selkäytimessään tieto siitä, montako sanaa – ja montako kaskua – annettuun aikaan saa sopimaan.
Heikki Hietamiehen kirjaesittelyt olivat kiertueiden helmiä: yleisö eli mukana ja puhe päättyi täsmälleen viiden minuutin kohdalla salaviisaan humoristiseen loppukohotukseen.
Mutta miten me muut? Jos ei ole televisio- eikä radiotaustaa; jos ei mielessä tikitä suuri sekuntikello eikä tarkkaan tiedä, montako sanaa mahtuu minuuttiin?
Itse olen oppinut eniten näyttelijöiltä. Olen tiivistänyt oppini kahteen yksinkertaiseen lauseeseen. Viisi minuuttia ei ole mitään, jos keskittyy sanoihin. Viisi minuuttia on ikuisuus, jos sen täyttää läsnäololla.
Erityisen konkreettisesti opin tämän näyttelijä Jukka Auvisen työtä seuraamalla, kun Kuopion kaupunginteatteri tuotti näytelmän romaanistani Lakanasiivet. Koko ensemble teki upeaa työtä, mutta Auvisen luoma hahmo jäi erityisen vahvana mieleeni sen vuoksi, että olin etukäteen pohtinut, oliko hän juuri oikea valinta Mertasen rooliin.
Ääneen lausumaton huoleni oli turha ja maallikkomainen. Se haihtui sillä hetkellä, kun Auvinen astui lavalle ensi-illassa. Vakuuttavan, suuren ja sanattoman läsnäolonsa kautta Auvinen loi Mertasesta mieleenpainuvan hahmon.
Mertasta ympäröi lavalla tumma, säteilevä karisma, jossa suru oli lähempänä pintaa kuin romaanihenkilössä. Jo ennen kuin Mertanen oli sanonut sanaakaan, hänen tarinansa oli käsin kosketeltavana läsnä.
Miten se tehdään? On kysymys sekunneista, silmänräpäyksistä, joiden aikana yleisö aistii henkilön. Yleisö on tästä vain osin tietoinen – suuri osa informaatiosta välittyy tiedostamattoman kautta.
Tämä valkeni yhtä lailla, kun ensi-illan jälkeen puhuin vanhan näyttämömestarin kanssa. Kysyin, miten Lakanasiipien pommituskohtausta edeltänyt tiheä hiljaisuus, valkea kohina, saatiin aikaan. Hän sanoi: ”Koko teatteri keskittyi ajattelemaan vain yhtä asiaa, pommitusta.”
Pidän nämä opit mielessäni aina, kun astun puhumaan kirjoistani ja työstäni. Muistan edesmennyttä Jukka Auvista, jonka ympärillä hehkui surun tumma spektri. Muistan teatteritaloa, joka keskittyi yhteen hetkeen, niin että kaikki muu katosi ympäriltä.
Koska kirjailijana en ole mitään ilman lukijoitani, annan sen kunnioituksen ja rakkauden, jota tunnen heitä kohtaan, virrata esiin. Katson yleisöäni, tunnustan iloni, suruni ja vajavaisuuteni avonaisella olemuksellani. Kun avaan suuni ja päästän ensimmäiset sanat ilmoille, työni on jo tehty.
Sanat ovat vain sinetti sopimukselle, jonka olen jo tehnyt yleisöni kanssa.
Sirpa Kähkönen
