Helsingin Hernesaaressa sijaitsee Liisa Pentin uusi studio, oma tanssintalo, kuten hän asian sooloteoksensa The Weight of My Heart ilmaisee. Pentti teippaa studionsa takaseinään maalarinteipillä sanan ”rakkaus”. Ollaan suurten käsitteiden äärellä.

Pentti esittelee meille lähietäisyydeltä belgradilaissyntyisen performanssitaiteilijan Marina Abramovicin teoksista kertovan kirjan. Näemme lyhyen rekonstruktion tämän teoksesta ja kuljemme Pentin au pair -vuosiin Pariisiin, jossa lohtua koti-ikävään tuo Sibeliuksen Valse Tristen tanssiminen.

”Tää ois niinku mun salonki ja nyt mä tanssin teille” sanoo Pentti ja punoo meitä muistojensa kierteisiin, jotka vaeltavat merkityksen kautta toiseen, avautuvat jossain yksityiskohdassa uuteen maailmaan, kulminoituvat Pentille merkityksellisten ihmisten äskettäisiin kuolemiin, haastavat ajan kokemisen lineaarisuuden. Pentti puhuu kuolemasta huolettomasti Egyptin muinaisena jumalattarena Anubiksena, joka kuljettaa sieluja paikasta toiseen.

”Tässä vois olla hyvä.” Liisa Pentti osoittaa sanansa yleisölleen ja kuljettaa ruumiillisen sielunsa katsomon eteen. Hän sulkee silmänsä ja keskittyy, mutta huomaa, että tässä ei ollutkaan hyvä, vaan esittääkin meille yhden toisen jutun toisessa kohdassa salia. Ruumiin merkitystä muistojemme elämässä kuvaa viittaus C.G. Jungiin ja hänen intohimoiseen kivienkeräysharrastukseensa:” Kivet ovat sielun symboleja”.

Kuvassa Liisa Pentti
Kuva Esko Koivisto

Henkilökohtaiset tapahtumat ja tarinat Penttiä inspiroineista taiteilijoista ja tieteilijöistä nivoutuvat uusiksi tarinoiksi, joihin Pentti eläytyy musiikin, puheen ja liikkeen yhdistelmillä. Kaikki muistaminen on osa haurasta kertomusta, joka muotoutuu uudestaan tänään, tässä studiossa.

Muistot heräävät eloon usein sattumanvaraisten viittausten saattelemina. Yksi sointu palauttaa unohtuneen maailman, yksi kehonliike ruumiillistaa ajattelun. Miten muistot ovat kehossa, ruumiissa, liikkeessä?

Pentin jutusteleva tyyli ja esiintyjän roolista poistumiset luovat iltaan kohtaamisen tuntua. Pentti sitoo yleisönsä pikkusormensa ympärille taitavan huolettomasti, ikään kuin vahingossa ja saa kokemaan osallisuutta jo paljon ennen varsinaista osallistavaa kohtausta, jossa tanssimme tuoleinemme salongin toiseen päätyyn ja perustamme katsomon sinne.


Muistot ovat osa tulevaisuutta. Pentti peruuttaa ulos keskellä seinää olevasta ovesta, jossa lukee ”future.” Jään odottamaan teossarjan toista osaa, joka saa ensi-iltansa syksyllä 2012.

Katja Keränen