Nuori vihainen mies raivostuu nyt laiskasta joogahengellisyydestä. Teatteri Jurkassa nähdään esseisti Antti Nylénin päällekirjoittama ja tähän päivään siirretty versio brittiläisen John Osbornen modernista klassikosta Look Back in Anger, joka aikanaan pyrki poistamaan illuusion teatterista ja tuomaan realismin takaisin näyttämölle.

Antti Nylén on päällekirjoittanut ja nykyaikaistanut John Osbornen modernin klassikon Look Back in Anger. Anni Ojasen ja Juhan Ulfsakin ohjauksessa Laura Birn, Lotta Lehtikari ja Kasimir Baltzar.
Kuva Yehia Eweis.

Teatteri Jurkan lämpiö sekä pieni huoneteatteri on sisustettu hilpeän realistisesti Esson-baareista ja etnisistä ravintoloista lainatulla tyylillä Kebab-ravintolaksi. Pääsemme takahuoneeseen seuraamaan ravintolan henkilökunnan Elinan ja Jussin tukkulistan tekoa ja kahvipaussia naistenlehtineen välittömässä ja esittämisestä riisutussa tunnelmassa.

Yleisölle flirttailevan leppoisuuden katkaisee Elinan mies ja paikan omistaja Zimi, joka turhautuneella kiihkolla panee matalaksi Cosmopolitanin naiskuvan, Elinan ja Jussin laiskan tyytyväisen onnellisuuden tavoittelun ja koko rappeutuneen länsimaisen elämäntavan.

Jurkassa nähdään esseisti Antti Nylénin päällekirjoittama ja tähän päivään siirretty versio brittiläisen John Osbornen modernista klassikosta Look Back in Anger, joka aikanaan pyrki poistamaan illuusion teatterista ja tuomaan realismin takaisin näyttämölle. Vuonna 1956 kantaesitetty näytelmä tunnetaan meillä ehkä parhaiten Tony Richardsonin ohjaamasta elokuvaversiosta vuodelta 1959.

Osbornen näytelmästä on otettu esityksen luurangoksi rakenne, juoni ja henkilöt. Joitakin näytelmän yksityiskohtia kuten silittämistä ja eläinleikkejä käytetään maamerkkeinä, mutta esityksen maailma on toinen.

Anni Ojasen ja Juhan Ulfsakin ohjaamassa esityksessä päähenkilöstä, työväenluokkaisesta Jimmystä on tullut toisen polven maahanmuuttaja, Kasimir Baltzarin uskottavasti esittämä Zimi, joka ei vieläkään ole täysivaltainen kansalainen eikä haluakaan alistua osaksi yhteiskuntaa. Zimin punkbändi Sultan of Kebab on vaihtunut Kebab-ravintolaksi, mutta alistumaton radikalismi on tallella.

Nuoren vihaisen miehen raivo suuntautui 1950-luvulla kirkkoa ja luokkayhteiskuntaa kohtaan. Nyt viha kohdistuu nykyajan välinpitämättömään elämäntapaan, tekopyhyyteen ja naisen haluttavuuden vieneeseen emansipaatioon e-pillereineen ja päiväkoteineen. Zimi kaipaa uskontoa ja konservatiivista maailmanjärjestystä löperön ja laiskan joogahengellisyyden ja näennäiskapinallisuuden tilalle.

Laura Birnin herkästi ja levollisesti esittämä, sisältöä ja jännitystä elämäänsä hakenut hyvän perheen tyttö, Elina, saa kuulla mieheltään solvauksia. Hän menettää syntymättömän lapsensa ja pakotetaan pois tyytyväisyyden kuplasta karuin keinoin. Tuomas Tulikorven vastaansanomattoman hyväntahtoisesti esittämä Jussi tasapainoilee Elinan ja Zimin välillä.

Elinan paras ystävä, Lotta Lehtikarin esittämä performanssitaiteilija Helena, nousee mielipiteillään ja esityksessä nähtävällä videoteoksellaan ”Nainen ja lihateollisuus” Zimin vastapooliksi. Vastakohtien viha purkautuu ja muuttuu rakkaudeksi, tai ainakin seksuaaliseksi haluksi, ja Helena ottaa Elinan paikan Zimin ravintolassa ja rakastajana.

Esityksessä henkilöiden suhteet jäävät asetelmallisiksi. Myös kolmiodraama kalpenee vaisuksi, kun Helenan ja Zimin välille ei syty kunnolla vihan eikä himonkaan paloa. Esitys on sekä voimakkaimmillaan että hauskimmillaan arkisessa ja riisutussa ilmaisussaan, henkilöiden istuessa kahvipöydän äärellä ja rouskuttaessa loputtomiin pistaasipähkinöitä.

Monet uudelleen kirjoitetun tekstin aiheet uskonnosta kasvissyöntiin ovat tuttuja Nylénin esseistä, mutta esityksessä niitä raapaistaan vain pinnasta. Useita kiinnostavia ja provokatiivisiakin ajatuskulkuja länsimaisen hyvinvoinnin, tiedeuskon ja yksilön näennäisen vapauden passivoittavasta vaikutuksesta ja siitä nousevasta turhautumisesta ja vihasta nostetaan esiin, mutta ne jäävät yleisten heittojen tasolle.

Vaikka Zimi teroittelee veitsiään ja julistaa sotaa, niin esitys pysyttelee turvallisissa ja hallituissa raameissaan eikä työnnä nokkaansa likaan tai vihan alla kytevään väkivallan mahdollisuuteen.

Esityksen hallittua vaikutelmaa korostaa Max Wikströmin suunnittelema, camp-henkinen ja tietoisen trendikäs visuaalinen ilme. Teoksen estetiikka ja huumori muistuttavat David Lynchin elokuvien maailmaa. Realism-neonvalo vilkkuu seinällä ja suuret eläinnaamiot nostetaan päähän, kun eletään sadunomaisia ja samalla totuudellisia hetkiä.

Eeva Kemppi