Kiasmassa järjestetty teatteri.nyt-festivaali kommunikoi henkilökohtaisesti ja moniaistisesti.
Todellisuuden tutkimuskeskuksen Henki-yksilöesityksen opas, tanssija Anna Jussilainen, sitoo aluksi osallistujan silmät, muistuttaa, että esityksen aikana kommunikoidaan vain liikkeen ja puheen kautta. Sitten hän tarttuu kädestä ja johdattaa huoneeseen, jossa soivat rauhoittavat luonnonäänet.
Kiasman esitteen mukaan tämän piti muotoutua ”ainutlaatuiseksi matkaksi kulloisenkin katsojan kanssa”. Jaa, saapa nähdä.
Jussilainen asettaa opastettavan käden vatsalleen, hengittää syvään ja laskee sitten oman kätensä opastettavan vatsalle.
Apua – rasvakerrokseni on yksityisasia! Yritän hengittää mahdollisimman huomaamattomasti. Seuraavaksi saan käteeni jonkin pehmeän esineen. Varon koskettamasta sitä sormilla, sillä silloin käteni saattaa alkaa hikoilla.
Sitten Jussilainen tarttuu molempiin käsiini ja alkaa hyppiä. Matkin kiltisti, ja hetken päästä oma estyneisyyteni alkaa naurattaa. Jussilainen nauraa mukanani.
Esityksessä pelottavaa ja samalla terapeuttista on fyysisyyttä tutkiva, kuunteleva luonne. Oman kehosuhteensa kipukohdat tajuaa kiusallisen selvästi, samoin sen, että osa niistä on aika hullunkurisia.
Aivan eri asia on, miten Hengen kokisi fyysisesti itsevarma – tai esimerkiksi halvaantunut ihminen.
Sidottuna katsoja-kokijana
Tuomas Laitinen toteutti kymmenennen etydin sarjasta 12 etydiä ikuisesta elämästä yhdessä Berliinissä työskentelevän taitelijan Dasnyia Sommerin kanssa ja kuljetti yleisöä kymmenen askeettisen periaatteen läpi. Katsoja osallistui itse siteidensä valmistamiseen mittaamalla köyden, polttamalla siitä nukan ja lopuksi öljyämällä köyden päästä päähän. Seuraavaksi Laitinen ja hänen ryhmänsä käyttivät samaista köyttä sitoessaan katsojan Shibari-tekniikan avulla tämän valitsemalle istumapaikalle.
Kuva Jan Ahlstedt.
Japanilainen sitominen perustuu mielihyvän tuottamiseen liikkumattomuudesta, rintakehän tai sukuelinten puristuksesta. Shibari-tekniikka seuraa esteettisiä sääntöjä, eikä mielihyvää tuoteta itse siteiden puristuksesta vaan koko prosessista.
Kahlittuna viimein istumapaikalleni tunnen, miten köysi antaa myöten jokaisella henkäykselläni samalla pusertaessaan ylävartaloani. Jälkikäteen Kiasman vaatesäilytyksen edessä nauramme itsellemme. Miten sitominen saikaan meidät tuntemaan olomme turvalliseksi?
Mutta lähestyinkö sitä rajatonta, mihin tämä harjoitus pyrkii tavoitellessaan askeettisuutta? Istuessani sidottuna paikalleni en saa pois mielestäni harjoitukseni ristiriitaa, kun katson sidottuja käsiäni ja new yorkilaisesta nettikaupasta tilaamaani mekkoa. Tässä nettishoppailija yrittää tavoitella askeettisuutta. Tunnen itseni teeskentelijäksi.
Kymmenen minuutin askeettisuuden tavoittelu on ohi hetkessä. Jään kaipaamaan täysvaltaisempaa kokemusta, joka olisi suonut harjoittamattomalle mielelleni enemmän aikaa. Mutta kenties tämä oli minunkin puoleltani ensimmäinen, joskin pieni askel kohti Laitisen tavoittelemaa ikuista elämää?
Lue Laura Kimarin ja Linnea Staran festivaaliarviot Teatteri-lehdestä 8/2010.
