Juha Luukkosen äärimmäisen provokatiiviset kuvat väkivallan Suomesta pakottavat katsojan vastaanottokykynsä rajoille yli kolmituntisena kavalkadina.

Kahdeksan surmanluotia -esitys käy suoraan kimppuun seinän kokoisina kuvina, jotka ovat kuin oikeuslääketieteellisen valokuvakokoelman kauhukabinetista.

Survottuja ja potkittuja kasvoja, raajoja, murtuneita luita, verta ja mykkää huutoa.

Kuvilla ja tapahtumilla on osoite ja päivämäärä. Jotkut ovat olleet suuria uutisia ja mediatapahtumia, toisia ei ole uutisoitu lainkaan. Väkivalta on niin tavallista, osa arkipäivää.

Mikko Niskasen elokuva tuntuu näiden tarinoiden rinnalla empaattiselta, suorastaan runolliselta.

Neljän poliisin tappoon päättynyt pienviljelijä Pasin rimpuilu pihtiputaalaisen elämän ahdingossa on nyt saanut rinnalleen raakalaismaisia suomalaisia murhia ja pahoinpitelyjä. Suuri osa osoitteista on lahtelaiskatsojille tuttuja. Tästä kaupungista, näiltä kulmilta.

Pasikin on lahtelainen, Asemantaustassa asuva työtön perheenisä, roskakuski. Siksi näyttämöllä pyörii roskapönttöjä, joihin päätyvät ihmisetkin.

Hirvittävintä on, ettei murhille eikä väkivallalle ole näkyvää syytä tai selitystä. Niskasen elokuvassa Pasin kierre kuvataan psykososiaalisena suurena kertomuksena reuna-Suomen rakennemuutoksista ja inhimillisistä katastrofeista.

Luukkonen nostaa pontikan ja viinasta sekoamisen rinnalle 2000-luvun terrorismin. Kommandopipoiset tappajat sojottavat näyttämöltä aseitaan suoraan katsomoon. Ja tässä kohden nousee pintaan sakea viha.

Jouduin toimittajana selvittelemään vuoden 2002 tapahtumia, kun Moskovan Nord–Ost-teatterissa kuoli panttivangeiksi otettuja katsojia ja lopulta kaikki kaappaukseen osalliset tšetšenit, ”mustat lesket”. Lähes 200 katsojaa kuoli – osa myöhemmin myrkkykaasuista saamiinsa vammoihin. Kuolleiden tarkkaa lukua ei tiedetä.

Sen jälkeen teatterissa leikisti heilutetut aseet tuntuvat erityisen vastenmielisiltä ja mauttomilta.

Lahtelaisten Surmanluodit on monikerroksinen teos, jonka takaumat yltävät kansalaissodan väkivaltaan saakka. Perheen tytär lukee samaistuen löytämäänsä punasotilaan nuoren lesken päiväkirjaa kuin Anne Frankia.

Asiaa on paljon. Liikaa. Dramaturginen tiivistäminen olisi voimistanut esitystä.

Muistumana Suomen kansallisesta pakkosiirrosta kaupunkilähiöihin lauletaan Euroopan syrjäkylistä ja Nälkämaan marssia. Veisataan myös virsiä, sillä tarinaan mahtuu herätyskokoustakin.

Ja laulun voimin viedään Tanu-pojan atlanttisen nettiystävyyden draaman kaarta. Vanhan Jukon näyttämöllä lauletaankin vaikuttavasti ja hyvin, omat osaavat myös intrumenttiosuudet.

Kuvassa Sakari Tuominen (kesk.), Minja Koski (vas.), Sami Lanki, Maria Nissi, Hannu Salminen, Jarkko Mikkola ja Kirsi Asikainen. Kuva Aki Loponen.

Esityksen kerroksisuuden läpäisee yksi tunnetila: lohduttomuus. Vain yksi kohtaus antaa hetken lämmitellä. Isä on päättänyt raitistua. Lapset pääsevät kalaretkelle!

Lyhyin kertautuvin kohtauksin, videokameran kuvaamasta ryyppysessiosta toiseen etenevä kerronta on siten orgaanista, että kaikki vie kohti katastrofia.

Näyttelijöiden armoton ja säästelemätön vimma vie ja kantaa tulkintaa. On syytä puhua ensemblehengestä. Ohjaaja on saanut jokaisen erikseen ja yhdessä uskomaan siihen, mitä ollaan sanomassa. ”Terveisiä yhteiskunnalle”, Pasi heittää työhaalareita viimeistä kertaa riisuessaan.

Sakari Tuomisen tulkinnassa on rikas ja suuri inhimillisen kivun skaala. Mutta ei, Pasille ei voi antaa anteeksi, kun katsoo Minja Kosken herkästi näyttelemän tytön koteloitunutta pelkoa, pakoa ja surua.

Törmään yllättäen saman teeman kääntöpuoleen. Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä sai ensi-iltansa nelisen vuotta sitten perustetun helsinkiläisen Teatterin Rujon raamit kaulassa roiskiva näytelmä Mannerheim eli lapsistasi ei mitään.

Lauri Maijalan kirjoittamana ja ohjaama esitys alkaa anarkistisena ilotulituksena, jossa keinoja ei kaihdeta, kun Mannerheim-myytti rojautetaan. Ja tämä tapahtuu muutaman sadan metrin päässä Päämajamuseosta.

Mannerheimia näyttelee – jalka kipsissä ja kainalosauvojen kanssa Teatteri Vanhan Jukon uusi taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen.

Rujolaiset sanovat kyseenalaistavansa ”Suomen ainoan sallitun nekrofilian muodon, C. G. E. Mannerheimin rakastamisen”.

He viittaavat Katariina Lillqvistin kohua herättäneeseen Mannerheim-animaatioon, jonka juliste on nastattu keskelle suurta Suomen lippua. Marski esiintyy näyttämöllä transvestiittina, homona ja rakkaaseen Käthy-hevoseensa sekaantujana.

Meno on grostekia ja karheaa. Tyyli on reipasta tyylittömyyttä. Mutta se ei ole esityksen sisältö eikä tavoitetkaan.

Suomalaiset sankarimyytit ja talvisodan henki käännetään yhden tavallisen perheen seinien sisäiseksi tragediaksi. Teatterin kerronta vaihtaa tyyliään veitsellä viiltäen.

Isästä poikaan siirtyvä miehisyyden malli, suorittamisen ja voiman ihanteet saavat uuden sukupolven kasvamaan sairaaksi.

Heiltä ei kysytä, mitä isän ja pojan yhteinen ”laatuaika” saattaisi olla. Kalaretki? Kaukaloväkivaltaa? Lihaspullistelua, miehisiä arvoja, jotka vievät pojat maailman nykysotiin kuolemaan?

Syntyy syrjäytymisen ja itsetuhon kierre, josta äärimmillään räjähtää auki helvetti.

Rujon rujo väite ei lähde koulusurmien tai nuorten väkivallan selityskliseistä. Kaikki on hyvin. Ei kiusaamista. Ei taloudellista kurjuutta. Ei edes viinaa.

Maailma vain ei näytä Mannerheimin taistelukentältä. Sankaruutta ei ole, kun ei ole sotaakaan. Pitääkö sellainen siis luoda?

He eivät hoe: Moskovaan, Moskovaan. Sankaruus on Afganistanissa.

Koen esityksen suomalaisena teatteritapauksena, jossa uusin tekijäpolvi näyttää voimansa uhmaten estetiikan ja näyttämön lakeja.

Esitys heittää katsojalle kansakunnan isot kysymykset kuin käsikranaatin. Tuosta vain. Marjapuuronpunaisissa kalsareissa, sotilassaappaissa, univormuissa ja huppareissa.

Kirsikka Moring