Teatteri Takomo on tehnyt esityksen viinasta ja sen juomisesta. Työryhmä väittää Itsettömät-prosessia kuvaavassa blogissaan, että ”suomalaisessa teatterissa ei ole juuri käsitelty tätä aihetta”. Tämä ei pidä paikkaansa alkuunkaan.

Teatterihistoriamme on väärällään viina-dramatiikkaa. Näyttämöillämme on juopoteltu Nummisuutareista ja Olviretkestä lähtien. Alkoholilla on ollut keskeinen tehtävä draamallisena katalysaattorina, aina. Maria Jotunin tohvelisankari ryyppää, koska vaimo ei ymmärrä, Minna Canthin työmies juopottelee perheensä rahat, Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin Puntila on tuurijuoppouden kansallinen arkkityyppi. Suomalainen draama on tarvinnut viinaa komedian, moralismin ja ennen kaikkea puhtaan draaman ainekseksi. Viimeksi mainitusta esimerkkejä ovat muun muassa Eeva-Liisa Mannerin Uuden vuoden yö (1965), Claes Anderssonin Perhe (1974) tai Raila Leppäkosken Keskustelu viidelle näyttelijän kanssa (1987).

Näytelmähenkilöt – perinteisesti miehet – on näytetty humalassa onnellisina ja naurettavina ja toisaalta traagisina hahmoina ja varoittavina esimerkkeinä, joiden toiminta johtaa heidät itsensä ja heidän läheisensä turmioon. Naisten ryyppäämisellekin on jo näyttämötraditiota, yhtenä esimerkkinä usean kirjoittajan teksteistä koostettu hulvaton ja hätkähdyttävän suora episoditeos Naisten juomaa, joka sai kantaesityksensä Teatteri Jurkassa vuonna 2005. Antti Raivion näytelmissä juopotellaan, Leea Klemolan ja Kristian Smedsin teoksissa viina maistuu sukupuoleen, ikään ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Mihin Heini Junkkaalan ja Elina Snickerin kirjoittama sekä Riko Saatsin ohjaama Itsettömät sitten sijoittuu tässä perinteessä?

Esitys pohjautuu noin 150 henkilöhaastattelulle, joista suurin osa on kerätty kirjallisen kyselyn kautta. Tämän lisäksi näytelmäkirjailijat ovat haastatelleet ihmisiä, joilla on ”erityinen suhde alkoholiin”. Taustamateriaalina on myös runsaasti tutkimusaineistoa, kaunokirjallisuutta ja AA-kerhon keskeisiä oppeja – jotka esitetään myös yleisölle. Pyrkimys on tehdä moniäänistä dokumenttiteatteria.

Esityksessä on myös juonellinen kehys. Takomolaiset vievät yleisönsä junamatkalle Helsingistä Toijalaan. Kyydissä on sekalainen joukko; kaljalaatikon kanssa hortoileva nuorimies, äiti ja tytär, teatteriin ryhmämatkoja kauppaava tissuttelijatäti, juopon pankkiirin tytär, tiukkapipoinen tuulipukunainen, omiaan pälpättävä toimittajanainen ja joukon primus motorina hääräävä Major Tom, eräänlainen kertoja-seremoniamestari. Ensimmäinen järkytys tulee kuulutuksen muodossa; ravintola- ja tupakkavaunua ei ole vaan matkustamossa kulkee bistrokärry, josta matkustajilla pitää olla pokkaa tilata juomansa omalle paikalleen.

Junamatkan rinnalla yleisöä kuljetetaan menneisyyteen esittämällä lyhyitä kuvaelmia suomalaisen viinahistorian merkkipaaluista, kieltolain ajasta pontikankeittoineen ja pirtun salakuljetuksineen sekä Turmiolan Tommin kohtalosta. Mainittakoon, että Jorma Kairimo teki Tampereen Työväen Teatterille Turmiolan Tommin ”valistussarjakuvasta” samannimisen, psykologisoimattoman tyyppikomedian aikalaiskapakkaan siirrettynä jo vuonna 1991.

Itsettömät-työryhmä ei omien sanojensa mukaan ole halunnut tehdä tietoiskua tai opetusnäytelmää. Se irtisanoutuu moralisoinnista ja kertoo haluavansa tuoda näyttämölle erilaisia näkökulmia ja kokemuksia alkoholista. Nimessä on kuitenkin jo jonkinlainen paradoksi; itsettömät on kansanperinteen määritys juopoille – ihmisille, joiden sielu on heidät jättänyt. Minusta valintaan liittyy lähtökohtainen moraalinen aspekti, itsettömyytenä esitetty juominen on jo valmiiksi jotakin, jossa on selvän menetyksen ja kielteisyyden maku.

Tämä näkyy myös esityksessä, jonka tunnelmassa on samaa kuin kummitusjunassa istumisessa. Katsojille näytetään galleriallinen pieniä hirviöitä, jotka elävät omassa, ilottomassa viina-avaruudessaan. Mitenkään yltiöpäisesti esityksessä ei kuitenkaan ryypätä tai olla humalassa, pikemminkin henkilöt ovat mentaalisessa koukussa, keinulaudalla oman riippuvuutensa ja sosiaalisten käytössääntöjen välillä. Välillä leikitään pullonpyöritystä, jossa putellista kaivetaan yleisön omista kokemuksistaan kirjoittamia, enimmäkseen noloista kännitapauksista kertovia lappusia.

Dramaturgia ja Riko Saatsin ohjaus perustuvat nopeisiin leikkauksiin, jossa äkisti vaihtuvat karikatyyrihahmot esittävät kohtauksia vaihtamalla näyttämöllä junanpenkkejä markkeeraavia tuoleja. Viinanmyyntikärry houkutuksineen seilaa Lassi Kansikkaan visualisoiman lavan ja katsomoiden läpi kulkevalla rampilla edestakaisin, ja vuoron perään yksi ja toinen sortuu hyvistä päätöksistään huolimatta tilaamaan juomia ennen kuin matka päätyy jonnekin myyttiseen Toijalaan – sen sijaan määränpääksi muodostuu kummallinen yksityis-kollektiivinen alkoholiuniversumi, kuten kapakassakin niin usein tapahtuu.

Itsettömät toimii parhaimmillaan surrealistisissa mentaaliavaruusviitteissään, mutta kääntyy liian usein saarnahenkiseksi opettavaisuudeksi ja – olkoonkin, vaikka kuinka tietoisiksi – sosiodraamatuokioiksi. Arttu Kurttilalla, Lotta Lehtikarilla, Susanna Mikkosella, Irina Pulkalla ja Jouko Puolannolla on kaikilla näyttelijöinä herkulliset hetkensä, mutta toisinaan langanpäät tuntuvat katoavan. Tulee olo, ettei ihan tiedetä, mitä näytellä ja miten, tehdäkö tendessinäytelmää, tyyppikomediaa vai psykologisia hahmoja.

Itsettömien juna puksuttaa eräänlaisessa pertsan ja nykärin välimaastossa. Monesta hyvästä ideasta huolimatta esityksen ongelmana on jonkinlainen päättämättömyys, sekä tekstin että esittämisen tasolla. Se jää junnaamaan ratapihan vaihteissa niin kuin veturinkuljettaja olisi unohtunut kyydistä, ehkä hänkin asemaravintolaan.

Annukka Ruuskanen

Kuvassa Arttu Kurttila ja Irina Pulkka.
Kuva Lassi Kansikas