Tarvitsin muistitukea nelinumeroiseen tunnuslukuun, otin apua vuosiluvusta ja törmäsin äidinrakkauden pohjoismaisen symbolin, kuningatar Blankan saavutuksiin.
Tiedättehän tuon Sakari Topeliuksen lastenrunon, jonka innoittamana Albert Edelfelt maalasi Blankan ratsastajan.
Esille kaivamastani vuodesta väitettiin, että silloin tämä äitienpäiväkorttien hallitsijatar ja lastenkamaritaulujen klassikko myrkytti poikansa, kuningas Eerik XII:n.
Poika ei tosin ollut sama kuin Topeliuksen runossa ja Edelfeltin maalauksessa. Tauluun ja runoon ratsastajaksi oli päässyt Blankan pojista Haakon, ei Eerik.
Blanka ei liene maailmanhistorian ainoa lapsensa myrkyttäjätär, mikäli tieto edes pitää paikkansa – vaikka Eerik näin viimeisillä voimillaan väittikin.
Maailman draamakirjallisuus on ymmärtänyt jo antiikista lähtien Medeiaa, muinaisgeorgialaista prinsessaa, joka perhetragedian yhteydessä surmasi lapsensa Korintissa.
Mutta kukaan ei liene tähän mennessä ryhtynyt uustulkintaan meitä läheisemmästä Blankasta ja hänen tarkoitusperistään, vaikka Medeiasta versioita ja analyysejä riittää.
Draamankin keinoin on jo pari vuotta muisteltu paitsi Suomen sotaa ja Haminan rauhaa myös ikuiseksi kaunottareksi ja Aleksanteri I:n lemmityksi tuomittua Ulla Möllersvärdiä. Mutta näissä kliseekavalkadeissa ei ole pohdittu, millaista oli olla nainen nuoressa autonomiassa.
Mieleeni on iskostunut Ulla Möllersvärdistä otettu valokuva, jonka ammoin näin erään museon näyttelyssä. Siinä Ullan titteliksi oli ironisesti lätkäisty kaunotar.
Ironia piili siinä, ettei valokuvaa ollut keksitty Ullan eläessä kukkeimpia vuosiaan. Ei, vaan pulska mummeli, jolla oli nakkimakkaramaisissa sormissaan joku askare, istua nökötti valokuvaajan komennettavana. Mitähän juuri tällä myssypäisellä mummelilla olisikaan meille kerrottavanaan? Hänen katseessaan pilkisteli vanha vihainen nainen, täydellinen antisankaritar.
Entäpä L. Onerva, tuo triangelidraamojen riipimä runoilijatar? Tulin kiukkuisiin ajatuksiin niistä hymistyksistä, joilla L.Onervaa ahkerasti monenlaisilla estradeilla karsinoidaan, kun käsiini osui vanha lehtikuva patsaanpaljastajaisista.
Kuvasta katseli tuikeailmeinen täti, joka koleassa oululaisessa 1960-luvun alun syksyssä paljastaa edesmenneen miehensä Leevi Madetojan patsasta. Tulkitsenko oikein, kun luulen, että Onervan syvälle painetun hatun alta pilkistää anarkistinen tätienergia? Tai ainakin tympääntyminen rooliin ikuisessa triangelissa, pyöritetäänpä sitä sitten hänen, Madetojan ja Eino Leinon tai vaihtoehtoisesti hänen, Leinon ja Aino Kallaksen ympärillä.
1960-luvun puolivälissä ensimmäisiä Tampereen draamastudion opiskelijoita näkyi journalismin (silloin sitä kutsuttiin lehdistö- ja tiedotusopiksi) luennoilla, jolloin hekin saattoivat perehtyä viisaiden jenkkien kehittämään journalistiseen afganistanismi-termiin.
Jos joutui termistä tenttiin, niin oikea vastaus tälle kansainväliselle tiedotusopin ilmaisulle kuului, että afganistanismi on etäistä, kaikin tavoin turhaa ja merkityksetöntä tietoa, jota kukaan ei koskaan eikä missään tarvitse.
Epäilyni määritelmän paikkansapitävyyttä kohtaan heräsi viimeistään 1970-luvun lopulla, kun Tbilisin pimeässä yössä kuuntelin kaupungin lentokentältä nousevien ensimmäisten sotilaskoneiden jyrinää kohti tuota maata, joka oli antanut termille nimensä.
Opittuani sisäistämään afgamistanismin laadin omanarvontuntoisen kulttuuriosaston esittelyä.
Minusta ja silloisesta kollegastani oli hienoa miettiä afganistanismiin verrattavan turhanpäiväisiä ja vältettäviä sivistyssanoja, joita lukijaystävällinen kulttuuriosastomme ei ikinä käyttäisi. Valitsimme sellaisesta huippuesimerkiksi chiaroscuron ja kerroimme lehdessä, ettei mitään huolta: ainakaan chiaroscuroa emme takuulla koskaan käyttäisi.
Ei koskaan koitti yllättävän pian. Eipä aikaakaan, kun joka toinen teatterilavastus tai -valaistus ja jokainen Erik Tawastsjernan Sibeliuksen sinfonia-analyysi alkoivat tulvia chiaroscuroa jopa lukijaystävälliseen kulttuuriosastoomme.
Se tapahtuikin paljon nopeammin kuin ehdin oppia, että afganistanismikin voi merkitä muutakin kuin mitä yliopistossa opetettiin. •
Kaisu Mikkola
kulttuuritoimittaja ja kriitikko
