Edellisen laman aikana olin näyttämötaidetoimikunnan puheenjohtaja.
Ja sanomalehden kulttuuriosaston päällikkö.
Ja kuvataiteilijan vaimo.
Yhdistelmä uhkasi käydä terveyden ja itsetunnon päälle, kun joka puolella kuului juustohöylän suhinaa, lihakirveen pauketta ja rahahanojen tukkiutunutta korahtelua. Kollegakin kruunasi minut maailmalta tuliaiseksi tuomallaan juustohöyläpinssillä.
Viinanen ja hänen jälkeensä aikojen jo kohentuessa Niinistökin valtiovarainministerinä jakelivat niin kulttuurivihamielisiä lausuntoja, etten niitä ikinä unohda, enkä koskaan uskalla sellaisten puheiden jälkeen äänestää Sauli Niinistöä sivistysvaltion presidentiksi.
Monen sanomalehden kulttuuriosasto säästi itsensä kuoliaaksi, eikä niistä koskaan enää sen jälkeen kukaan ole kuullut mitään.
Kuvataiteilijoilla ostot pysähtyivät kuin seinään aina siihen merkilliseen syksyyn 1993 saakka, jolloin Kaj Stenvallin ankkanäyttely Brondalla oli heti avajaisten jälkeen täynnä pieniä punaisia ympyröitä.
Yhden asian olin tolkuttanut itselleni: periksi ei pitänyt antaa. Tai ainakin kulissit oli paras pitää pystyssä vaikka sitten nojaamalla niihin ja suggeroida itsensä siihen selviytyjän rooliin, jota oli turvallisinta näytellä niin kotona, työssä kuin luottamustehtävissä.
Koska historia toistaa itseään vain muunnellen, saattaa hyvinkin olla, ettei viime laman veteraanin kokemuksista ole hyötyä, mutta ehkä lamakolhujen muistelemisesta ei ole haittaakaan, joten päätin ruveta laatimaan lyhyttä listaa.
Ensinnäkin olen sitä mieltä, että paljon parjattu teatterilaki, joka tuli voimaan keskellä pahinta lamaa 1993, pelasti monessa kaupungissa sen ainoan ammattiteatterin, joka olisi ilman lain tuomia valtionosuuksia lopetettu sen siliän tien. Kun nyt haukutte lakia, varokaa, ettei kukaan tule sen puutteita luetellessaan vahingossa tappaneeksi sitä!
Toiseksi kulttuuritahto on huonoina aikoina kovilla pienemmilläkin kihoilla kuin valtiovarainministerillä, jonka merkitys taloudellisesti vaikeina aikoina korostuu tärkeämpänä valtakunnallisena kulttuurivaikuttajana kuin mitä on kulttuuriministeri. Kun puhutaan kulttuurista, puhutaan rahasta. Niinpä kulttuuri on yleensä se, josta ruvetaan ensimmäiseksi säästämään vetoamalla kulttuuriväkeen ja sen talkoohenkeen. Jos kulttuuriväki menee tyhmyyksissään antamaan periksi, se ei enää pääsekään takaisin entisiin asemiinsa puhumattakaan entistä paremmista.
Kolmanneksi on hyvä rohkaista itseään muistamalla, että kulttuuria itseään on minkään laman mahdoton tappaa. Viime laman aikana rahan vähyyden vuoksi torsona toteutetun teatterilain ulkopuolelle jäi kaikkein mielenkiintoisin joukko: ryhmät ja projektiluonteisten lyhytaikaisten ammattiteatterikokeilujen tekijät! Etenkin ammattiteatterikokeilut alkoivat jo hakemuspinojen kasvun perusteella vihjata, mihin painopiste kallistuu. Nythän me jo tiedämme, minne päin se sitten kallistui.
Neljänneksi: vaikka meillä ei tarvitse ensimmäiseksi huolestua ilmaisuvapauden puolesta – monien muiden arvojen romistessa pörssikurssien kanssa samaa alamäkeä, jotakin saatetaan tältäkin sektorilta menettää. Ajatelkaa sanomalehtien kulttuuriosastoja, kulttuurilehtiä ja sähköisen median kulttuuriuutisia! Ahtaat ajat ovat monesti laatujournalismin kohtalonvuosia. Kun avustajia aletaan vähentää, kritiikit ovat heti mitä uhanalaisimpia, vaikkei kokonaisen lehden lopettamisesta olisikaan kysymys. Mitä jos undergroundjulkaisujen sukupolven lapset karkaavat kauas nettiavaruuden saavuttamattomuuteen?
Ja viimeiseksi: lama saattaa nostaa pintaan mitä arvaamattomimpia ilmiöitä. Kuka olisi edellisen laman edellä uskonut, että kesäfestivaalit menestyvät, jopa lisäävät kävijämääriään?
Edellisellä lamakierroksella Finland Festivalsin silloinen toiminnanjohtaja Tuomo Tirkkonen selitti tyynesti, ettei ihmisillä ole varaa ulkomaan lomille, joten he vierailevat kotimaisissa kesätapahtumissa.
Niin, että hyvää kesäteatterikesää meille kaikille ja etenkin valtiovarainministeri Kataiselle! Toivottavasti hän on kiltti kulttuuriministeri Wallinille eikä komenna tätä viestittämään kulttuuriväelle mistään uhrautumispakosta elintärkeämpien arvojen edessä! Entä onkohan ministeri Hyssälä vakuuttunut siitä, ettei Terveyttä kulttuurista -iskulause kätke taakseen silkkaa uskomushoitoa?
Nyt on aika paitsi uskoa myös viedä eteenpäin viestiä, jota julisti tehokkaasti ja tyylikkäästi näyttämötaiteen akateemikko Vivica Bandler. Hän jaksoi muistuttaa, että ainoa asia, jota meiltä ei voi ottaa pois, on kulttuuri.
Kaisu Mikkola
kulttuuritoimittaja ja kriitikko
