Meidän kotimme on kuin Tutankhamonin hauta, täynnä epäjärjestyksessä olevia kallisarvoisia esineitä. Toisin kuin me, Tutankhamon ei ehtinyt kuulla fengshuista, joka saattaa mennä vähästä sekaisin kuten Su Tong todistaa vasta suomennetussa romaanissaan Uskollisen vaimon kyyneleet (Tammi 2008).
”Talon fengshuita ei saa missään nimessä turmella”, kaikuu oikeaoppinen määräys, kun köyhä nainen meinaa tulla pihapiiriin kuolemaan. Kaukokatse-niminen henkilö vartioi aluetta kuin kameravalvonta ja häätää tunkeilijan fengshuin nimissä.
Kun kirjastomme siirrettiin huoneesta toiseen poikien muutettua kotoa, ei läheskään jokaista elämäkertaa, romaania, näytelmää, taidekirjaa eikä runokokoelmaa saatu kohdalleen. Tämä aiheuttaa silloin tällöin ongelmia lähteille pääsyssä, mutta myös ihania seikkailuja, kun kadoksissa ollut aarre löytyy. Aikanaan lukematta jäänyt kirja voi myös vietellä harhateille vaikkapa juuri silloin, kun kriitikko alkaa tarkistaa muualtakin kuin netistä Juha Hurmeen Vaara-dramatisoinnin tapahtumapaikkojen mehevää historiaa.
Elämä kirjojen keskellä on jännittävää ja paljon mielenkiintoisempaa kuin television sisustusohjelmien tekijät kuvittelevat. Vai oletteko nähneet yhtäkään ohjelmaa, jossa todella muhkea kotikirjasto saisi arvoisensa paikan stailatussa nykykodissa?
Yleensä stailauksen jälkeen nykykodissa ei näy kuin korkeintaan pari niin kutsuttua kahvipöytäkirjaa. Tosin kerran yhden sisustuslehden tapettijutussa esiteltiin mielenkiintoinen seinäpaperi: siihen oli painettu kirjastoilluusio, päättymätön määrä kirjanselkämyksiä. Kun tällaisilla seinäpapereilla päällystää seinän, se on kuin vanhan ajan kamarinäytelmän maalattu taustafondi, jossa kirjahyllyä saattoi monestikin esittää illusorinen rivistö kirjanselkämysten kuvia.
Sisutuslehden esittelemä tapettirulla oli aika tyyris. Laskin, että jos keskivertoseinän tapetoisi tuolla paperilla, samalla rahalla saisi kirjakaupasta monta dramatisoitavaksi kelpaavaa romaaniuutuutta, kirja-alesta rajun rivin teatteriväen elämäkertoja tai divarista hyllykaupalla seuranäytelmävihkosia sekä näyttelijöiden seitsemän ja kahdeksan euron muistelmia.
Jos tykkää yllätyksistä, voi kuolinpesän huutokaupasta lähteä kokonainen kirjalaatikko vieläkin halvemmalla. Lankalauantain huutokaupassa täkäläisellä nuorisoseurantalolla myytiin yli 20 erää kirjoja kuin halkoja. Kunkin anonyymin pinon lähtöhintana oli viisi euroa. Joku perikunta taisi stailata mummovainaan kaksion!
Sisustusohjelmat näyttävät lavastukselta, mutta aito lavastaja on tästä leikistä puuttunut. Miksi mikään anarkistinen teatteriseurue ei valtaa 
edes yhtä tylsäksi tuunattua, stailattua ja disainattua sisustusohjelmaa?
Tämä yhteiskunnallinen teatteriteko järisyttäisi ja kyseenalaistaisi ainakin hetkellisesti keskiluokan yhä privatisoituvampia esteettisiä arvoja enemmän, kuin jos samalle kohderyhmälle esitettäisiin modernisoitu, kahteen tuntiin mahtuva yhteenveto Goethen näytelmätuotannosta tai syväluotaus karhunpeijaisten perimmäisestä sanomasta.
Uskon, että oivaltavalla skenografilla vahvistetut stellapolarikset pystyisivät rehellisempään performanssiin lobbybaareilta näyttävissä huusholleissa kuin tositelevisiolaisparat, jotka huokailevat ujosti ja arastellen aprikoivat, miten päin oman uudelleen sisustetun olohuoneen kulmasohvaan uskaltautuisivat.
Improvisaatioryhmän lisäksi kulmasohvan testaajiin voisi liittyä kissa.
Kissojen kelvollisuudesta tällaisiin tehtäviin kertoo jo Rauli Lehtonen muistelmissaan Tuntematon teatterinjohtaja (Karisto 1997). Iso musta kissa loikkasi kerran hänen ensimmäisen ammattiteatterinsa, Kemin kaupunginteatterin, maaseutukiertueella Katupeilin takana -näytelmän toisessa näytöksessä punaiselle plyysisohvalle. Siihen se käpertyi nukkumaan, eikä kissan mukaantulo kuulemma häirinnyt yleisöä lainkaan. Kissa ei edes avannut silmiään, kun päähenkilö istahti sen viereen.
Voisikohan se nykyisessä elämässään olla lavastaja?
Kaisu Mikkola
kulttuuritoimittaja ja kriitikko
Kuvassa Kaisu Mikkola
©Pekka Ala-aho
