Miten subjektiutta tuottava voima ilmenee Pauliina Feodoroffin ja työryhmän Matriarkaatissa tai Veli Lehtovaaran Katkelma 468 -esityksessä? Vai ilmeneekö se?Tutkija Marja Silde pohtii esseessään katsojalle ja katseelle esityksissä annettua osaa.

 

Katsojan käsite ja käsitykset katsojuudesta eivät ole erotettavissa ihmissubjektia koskevista näkemyksistä. Katsojan asemassa joudumme tekemisiin myös minuutta ja identiteettiämme koskevien käsitysten kanssa. Näin on ajateltu tapahtuvan erityisesti draaman esitysmaailman katsojille. Tällöin samastuminen tai sen estäminen ovat olleet avainasemassa siinä, miten katsojan kokemusta ihmisyydestä, minuudesta, kansalaisena olemisesta ja maailmasta on tuotettu.

Tässä kirjoituksessa olen kuitenkin enemmän kiinnostunut nykyesityksistä, jotka eivät perustu samastumiselle, vaan pikemminkin tietoisesti antavat katsojalleen valittavaksi jonkin osan tai aseman itse esitystapahtumassa. Voidaanko ajatella, että myös tällaiset esitykset rakentavat katsojan kokemusta toimijuudesta ja yhteisen alueesta?

Jos samastumiseen perustuvat esitykset ovat yleensä tuottaneet humanismin mukaista käsitystä subjektista ympäristöstään ja muista olennoista eroavana ihmisluontona, niin minkälainen tuo kokemus subjektista on esityksissä, joiden kehyksenä on pikemminkin posthumanistinen ja/tai jälkikolonialistinen, paikallisuuteen perustuva tulokulma?

Tarkastelen tässä kirjoituksessa katsojuuden ja katseen näkökulmasta kahta esitystä: Veli Lehtovaaran Katkelma 468:aa (2019) sekä Pauliina Feodoroffin ja työryhmän Matriarkaattia (2022). Kokemukseni mukaan ne ehdottavat katsojalle hetkellistä luopumista yksilökeskeisyydestä ja erityisasemasta luonnossa ja niiden sijaan mahdollisuutta koke(ill)a eriluontoisten tapoja tulla yhteen ja merkityksellistää maailmaa.

Esitysten esteettiset keinot ovat keskenään erilaiset. Toinen tuo näkökeskeisyyden rinnalle muita vastaanoton tai osallisuuden ruumiillisia aspekteja, toinen tarkastelee tietoisesti katsojan okulaaria, näkemiseen ja katsomiseen kiinnittynyttä tapaa orientoitua esitykseen ja maailmaan.

Katsoja-kansalaisesta
poliittiseksi subjektiksi

Teatterin halu aktivoida katsojaa on liittynyt erityisesti siihen, että katsoja on vertautunut kansalaiseen ja esitystapahtuman konstellaatio tapaan järjestää ja ehdottaa yhteen tulemisen ja yhdessä elämisen muotoja.

Myös Matriarkaatti- tai Katkelma 468 -esitysten esteettiset ratkaisut voi tulkita tavoiksi ehdottaa joko jonkinlaista yhteisen aluetta tai erilaisten tapaa elää rinnakkain ja lomittain. Kyse ei ehkä kummassakaan ole katsoja-kansalaisesta, vaan enemmänkin poliittisesta subjektista. Kummassakin esityksessä katsojat käyttävät aktiivisen toimijan – kokijan, ajattelijan – oikeuttaan.

Koreografi Veli Lehtovaaran ja äänisuunnittelija Jani Leinosen luomassa esitystapahtuma Katkelma 468:ssa katsojat kuljetetaan Kauppatorilta venekyydillä Helsingin kaupunki- ja saaristomaiseman läpi Kruunuvuoren öljysäiliölle. Tekijöiden mukaan esitystapahtuman tematiikkaa ovat fossiilienergian luomat kokemusmaailmat ja niiden katkokset ruumiillisuuden kautta käsiteltyinä.

Minulle esityksen merkittävintä antia on se keskipakoinen, antiautoritaarinen tapa, jolla esitys organisoi katsojia osaksi erilaisia aistikenttiä. Niissä todentuu minulle eräänlainen vapaus: voin liikkua, poistua, vetäytyä, tulla liki, jäädä syrjään, torjua tai tulla näkyväksi osaksi erilaisia tapahtumia ja mikrotapahtumia, joita esitys virittelee säiliön sisällä.

Katkelma 468 esityksessä katsoja tempautuu erilaisten häiriöiden, distraktioiden valtaan. Katsetta tai muitakaan aisteja ei keskitetä yhteen pisteeseen, vaan saavuttuani säiliön ulkopuolelle ja sisätilaan esitys laajenee ympärilleni ja kutoo ruumiini osaksi erilaisia ihmis-, kuva-, teksti-, liike- ääni- ja lukemissommitelmia.

Eetu Viren kirjoittaa kirjassaan Vallankumouksen asennot (2022) Brechtin tavasta hajakeskittää yleisönsä huomio. Hän nimittää tällaista katsojan orientaatiota esitykseen hajamielisyydeksi.

Katkelma 468 orientoi katsojaa ”hajottamaan mieltänsä”, keskustelemaan kumppaninsa tai tuttavajoukon kanssa, kuljeskelemaan säiliössä vailla suuntaa, istuutumaan tuntemattoman viereen, etsiytymään tanssijan liikkeen ympärille kerääntyneisiin ryhmiin…

Huomaan, että hajamielisyyteen astuminen ei kurillistetulle katsojaruumiilleni ole aluksi aivan helppoa. Kuinka suunnistaa ja nauttia tästä erilaisten, vaikkakin hienovaraisten aistiärsykkeiden ja ”häiriöiden” kentästä, joka ikään kuin keskeyttää yhteen tapahtumaan keskittymisen? Pikkuhiljaa oivallan hajautetun liikkeen suoman vapauden. Kokemuksen vailla keskustahakuisuutta ja tavoitetta.

Jatkuvasti kehkeytyvissä aistikentissä todentuu, että visuaaliset kuvat ovat vain yksi monista vaikuttavista aistikuvista, jotka tuottavat katsojan kokemus- ja merkitysmaailmaa. Visuaalisten kuvien rinnalle muotoutuvat muut aistikuvat, kuten säiliön humina, yhtäkkiä iholle puhaltava tuuli, sisäaistimuksen muutos jonkun istuuduttua viereeni, savun hajun tunkeutuminen sieraimiini.

Tutkija Petri Tervo on kirjoittanut, että aistikentän syntyminen on eräänlainen havahtuminen ympäristön muutokseen. Se on pikemminkin yli- tai esiyksilöllistä kuin erillisen minän määräämää. Aistikentät kutoutuvat myös aina ei-inhimilliseen.

Kun aistisen kokemus jäsentyy toisin kuin tavanomaisesti, myös maailmanjärjestys muuttuu, kirjoittaa filosofi Antti Salminen. Esityksessä yhteisen alue ei vertaudu kansakuntaan, yhteiskuntaan, valtioon, perheeseen tai muihin vastaaviin tunnustettuihin yksiköihin, eikä katsojaa tuoteta modernina, ei-inhimillisestä ympäristöstään erillisenä ihmisyksilönä. Kyse on enemmänkin hetkellisistä ja paikallisista muodostelmista, joita ruumiimme muodostavat eriluontoisen materiaalin kanssa.

Yleistävä vai paikallinen katse?

Matriarkaatti-esityksestä haluan nostaa käsittelyyn katsojan katseelle annetun osan, sillä esitys ottaa tietoisesti käsittelyynsä katseen merkityksen. Esityksessä on kolme osaa, jotka asemoivat katsojansa paitsi tilallisesti eri tavoin, myös antavat katsojalle erilaisen position esitettyyn.

Esimerkiksi esityksen toisessa osassa Huutokaupassa myydään katseluoikeuksia saamelaisalueiden maisemiin. Tämän lisäksi esitys koko kestonsa ajan tekee katsojansa eri tavoin tietoiseksi ainakin (suomalais)kansallisesta, taidekatsojan ja turistin katseestaan.

Kun esitys olettaa ja asettaa katsojat Suomen valtion kansalaisiksi ja katseemme yhtenäisyyttä korostavan kansakunnan ja valtakulttuurin katseeksi, se paljastaa tällaisen katseen – ei yleispäteväksi – vaan myös paikalliseksi, eurooppalaisen modernisaation määrittelemäksi. Tällainen katse on universaloiva, kansallista yhtenäisyyttä korostava ja paikalliset kulttuurit osaksi suomalaiskansallista identiteettiä ja valtakulttuuria sulauttava.

Tutkija Rauna Kuokkanen on kirjoittanut Suomen valtion harjoittamasta hienovaraisesta kolonialismista, joka ei ole perustunut voimankäyttöön vaan taloudellisten rakenteiden, opetusjärjestelmän ja tiedotusvälineiden hallintaan. Valtaväestön intressit on esitetty näin yhteisinä, luonnollisina ja itsestään selvinä.

Esityksen ensimmäisessä osassa Ensimmäinen kohtaaminen esiintyjät raivaavat liikkeellään Kaapelitehtaan lasipihan lattialle katsojien keskelle käytävän, jonka kummallakin puolella me katsojat seisomme. Ohitsemme lipuu esiintyjiä, jotka kantavat käsissään muun muassa erilaisia esineitä ja materiaaleja. Tulkitsen niiden joko olevan osa saamelaisten elämäntapaa ja esineistöä tai viittaavan niihin.

Esiintyjät ottavat meihin erilaisia suhteita. Eräs lähestyy katsojia syvään kumartaen. Ele on tietysti monitulkintainen, mutta sen voi yhdistää myös kolonialismin seurauksiin. Tutkija Kuokkanen on kirjoittanut mielen kolonisaatiosta, jossa sulauttamisoperaatioiden myötä omaa kulttuuria on alettu pitää vähempiarvoisena.

Esiintyjien pienten eleiden myötä tulemme tietoiseksi valtaväestön katseemme ristiriitaisuuksista: universaloinnista, joka pyyhkii pois paikallisuudet, sekä eksotisoinnista, kuten populaari- ja korkeakulttuurin luomista saamelaisten karikatyyreistä ja Lapin stereotypioista. Jälkimmäinen katse on eroja poimivan turistin katse. Modernin taidekatsojan katseessa ristiriitaisuudet tuntuisivat yhdistyvän.

Taidekatsoja ja -tekijä ovat katsoneet alkuperäiskansojen tai ulkoeurooppalaisten perinteitä tai niistä vaikuttuneita primitivistisiä taiteita lähinnä energisoidakseen modernia minäänsä. Eurosentrinen katse on näin sulauttanut paikallisen tradition vieraat piirteet osaksi modernia taidetta ja taiteen subjektikäsitystä sekä -kokemusta tuottavaa voimaa.

Taidekatsoja rakentaa
identiteettiä

Hal Fosterin mielestä primitivismi toimi ennen muuta länsimaisen katsojan identiteettipoliittisena rakennusaineena tarjotessaan mahdollisuuden erottautua porvarillisuudestaan. Esityksessä huomaan, että taidekatsojana minun on vaikea sivuuttaa eurosentrisen, sulauttavan ja eksotisoivan katseen perintöä ja valtaa. Taidekatsojuus edellä mainitussa merkityksessä tuntuisi todellakin olevan jonkinlaista identiteetin rakentamista, jatkuvaa arvottavan, luokittelevan ja näin erottautuvan minän tuottamista.

Mutta esityksen ehdottoman hieno ja radikaali teko on mielestäni seuraava: Matriarkaatin tekijöiden avoimesta paikallisesta kulttuurista ja aktivismista ammentava nykytaide/-teatteri/-tanssi asemoi minut katsojana ja kokijana tietoisesti (myös) ulkopuoliseksi. Näin esitys yhtäällä ylläpitää subjekti–objekti-jakoa tehden meidät siitä tietoiseksi, mutta näyttää katsojille myös toisenlaisen olemisen ja elämisen tavan sekä kokemisen mahdollisuuden, matriarkaatin.

Siinä maailmaa objektivoivalla minäyksilöllä ei ole näyttämöllä sijaa. Sen sijaan ruumiit luovat erilaisia yhteyksiä ja kollektiivisia kokemisen muotoja eriluontoisten asioiden, kuten liikkeen, pukujen, materiaalien, installaatioiden, tilan, rytmin ja valon kanssa.

Matriarkaatin paikallisuus asetetaan esityksessä arkkitehtonisesti vastakkain, mutta ajatuksellisesti rinnan ja ehkä lomittainkin, katsojien – myös paikalliseksi paljastuvan – modernin, länsimaisen, eurosentrisen kulttuurin kanssa.

Kummassakaan esityksessä poliittinen subjekti ei ole katsojan minä itsensä maailmaan asettavana ja sitä katseellaan hallitsevana. Sen sijaan yhteisen alue, jota esitykset ehdottavat, siirtää minän pois paikaltaan hämärtämällä inhimillisen katsojan ja ei-inhimillisen toimijan, visuaalisen kuvan ja muiden aistikuvien, yksilöiden ja yhteisen, yleispäteväksi ja paikalliseksi nimetyn rajoja. Kun totutut identiteetit murtuvat, syntyy pääsy monimuotoisen yhteisen alueelle.•

Marja Silde