Matriarkaatti nähtiin joulukuussa Helsingissä Tanssin Talossa osana Zodiakin ohjelmistoa.

Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan eli saamelaisten oikeuksia ja elämäntavan turvaamista käsittelevä (ja samalla siihen pyrkivä) teos ei olisi voinut osua ajankohtaisempaan saumaan Suomessa.

Hallituksessa riitaa aiheuttanut saamelaiskäräjälain uudistus herätti paljon huomiota juuri ennen esityksen ensi-iltaa. Kun hallitus antoi eduskunnalle lakiuudistuksen käsiteltäväksi, osoittivat saamelaisnuoret mieltä eduskuntatalon portailla.

Ohjaaja Pauliina Feodoroffin luotsaama Matriarkaatti-teos tuntui paikoitellen kuin tämän mielenosoituksen jatkeelta, vaikkei se kyseiseen aktiin suoraan liittynytkään.

Esityksen energia kuitenkin oli samankaltaista kuin mielenosoituksissa parhaimmillaan: itsevarmaa, nöyristelemätöntä, innostavaa, valistavaa, toimintaan kutsuvaa ja aikaansaavaa. Tällaista energiaa syntyy, kun taide ja aktivismi kohtaavat.

Esityksen kanssa rinnakkain järjestettiin taidehuutokauppa, jossa sai ostaa kuvia Saamenmaan hakkuu-uhan alla olevista maisemista. Kuvan ostamalla saattoi osallistua maiseman säilyttämisen turvaamiseen.

Sanoihin, joilla kuvia myytiin, on syytä keskittää huomiota. Katsojia ei vain pyydetty ostamaan kuvia kokoelmiinsa, vaan heitä rukoiltiin tekemään niin.

Rukoileminen tekee katsojalle kiusallisen selväksi alkuperäiskansojen ja ei-alkuperäiskansojen väliset valtasuhteet. Vain sorretussa asemassa oleva joutuu rukoilemaan, muut pyytävät tai kehottavat – vallanpitäjät käskevät.

Eräänlaisen draaman kaaren voikin piirtää juuri anelevan äänensävyn ja käskemisen välille. Esityksen lopussa näimme tanssivia kehoja, jotka eivät pyytäneet, vaan ottivat paikkansa liput liehuen.

Esitys alkaa salin ulkopuolelta, jossa esiintyjät kulkevat katsojien keskuudessa esittelemässä erilaisia saamelaisten kulttuuriin ja elämäntapaan liittyviä esineitä, kuten käsitöitä ja pyydysverkkoja. Katsojat saavat nuuhkia esiintyjien käsissään pitämiä maa-aineksia. Tunnelma on utelias ja lämminhenkinen.

Feodoroff toteaa teoksen esittelytekstissä, että ”alkuperäiskansat ja ei-alkuperäiskansat eivät ole koskaan tervehtineet toisiaan kunnolla”. Esityksen ensimmäinen osa onkin nimeltään Ensimmäinen kohtaaminen.

Eräänlaisen käänteen ensikohtaamiseen tuo hetki, kun osa esiintyjistä kumartaa syvään katsojille, ”paljastaa niskansa”. Eleessä on jotain kiinnostavalla tavalla vaivaannuttavaa. Se luo yksinkertaisella tavalla jännitteen katsojan ja esiintyjän välille – ja tietysti myös alkuperäiskansaa edustavan ja ei-alkuperäiskansaan kuuluvan, eli itseni, välille. En tiedä, onko eleen tarkoitus vaikuttaa niin voimakkaasti, mutta se jää mieleen kummittelemaan.

Seuraavassa osiossa siirrymme Pannuhallin puolelle. Sali on – kuten Hanna Helavuori blogissaan kuvailee – käsitteellinen installaatio täynnä Saamenmaan luontoa ja perinne-esineitä. Ilmassa kaikuu käsitöiden ääniä.

Salissa on kuvia maisemista, joita kaupalliset hakkuut uhkaavat ja jotka ovat taidehuutokaupan avulla pelastettavissa ainakin osittain.

Näemme lisäksi videoprojisoinneilta haastatteluja metsänhoitajista, jotka kertovat konkreettisesti erilaisten hakkuiden aiheuttamista tuhoista Lapin luonnossa. Videoilla seurataan myös Vanosjoen entisöintiurakkaa.

Videota katsoessani mietin, miten ylivoimaiselta vastukselta jokin kaivos- tai metsäteollisuuden kaltainen toimija tuntuu näihin ihmisiin nähden. Mutta ehkei taisteluita voiteta voimalla, vaan hoivalla ja sinnikkyydellä.

Feodoroff on kokenut dokumenttiteatterin tekijä, jonka pieteetti on omaa luokkaansa. Matriarkaatissa hän venyttää työryhmineen dokumenttiteatterin rajoja entisestään.

Pitkään on puhuttu siitä, miten esitykset eivät ainoastaan näytä vaan myös tekevät asioita. Matriarkaatissa esitys ja tekeminen sulautuvat tiiviisti yhteen. Teos on ensimmäinen taiteellinen ulostulo saamen kulttuurin ja luonnonsuojelun yhdistävästä ”Miltä sopu näyttää?” -hankkeesta.

Teosta kuvataan kollektiivisen parantumisen ja uudistumisen esitykseksi. Menetettyä surraan, mutta enin voima keskitetään sen vahvistamiseen, mitä on jäljellä.

On kiehtovaa, miten kouriintuntuvasti esitys ulottuu näyttämön ulkopuolelle – ja päinvastoin. Se osoittaa yleispätevästi, miten alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeus ja luonnonsuojelu liittyvät yhteen: alkuperäiskansat elävät luontoa kunnioittaen, ja luonto takaa elinolosuhteet alkuperäiskansoille – ja lopulta meille kaikille.

Matriarkaatista kannattaa lukea myös Mia Hannulan aihetta hyvin taustoittava teksti Teatterin uuden alkukirjasto TUA:n verkkosivulta.

 

Baltic Circle -festivaali järjestettiin viime marraskuussa pitkästä aikaa täysimittaisena, mutta näin itse lopulta vain yhden esityksen, Henriikka Himman ja työryhmän arkkitehtuuria käsittelevän I was living in a strange place.

Esitys oli varsin mainio ja toimi totta kai yksinäänkin, mutta osa Baltic Circlen viehätystä on aina ollut sekin, miten teokset keskustelevat keskenään.

Arkkitehti ja rap-artisti Helmi Kajasteen Rakenna, kärsi ja unhoita -esseeteoksesta inspiroitunut I was living in a strange place esitettiin Yleisradion vanhassa toimistorakennuksessa RTI-talossa, joka toimi myös festivaalin tukikohtana.

Rakennetun ympäristön pysyvyyttä ja emotionaalista vaikutusta tutkivan essee-esityksen henkeen sopii, että RTI-talosta on tehty purkupäätös. Esityksen sanoin rakennus on siis eräänlainen moderni raunio.

Vuonna 1988 valmistunut RTI-talo on yksi esityksen päähenkilöistä. Tapa, jolla teos syleilee esitystilan rakenteita ja etäisyyksiä tuo visuaalisesti mieleen Kid Kokon tilalähtöiset esitykset, esimerkiksi Genderfuckin ja Huminan, vaikkei esityksissä aiheensa puolesta erityisemmin yhteistä olekaan.

Ihminen viettää suuren osan ajastaan ja elämästään rakennetussa ympäristössä. Arkkitehtuuri luo fyysisen kontekstin arjen tapahtumille. Kuulemme esityksessä lyhyitä, osin arkisiakin kohtauksia esiintyjien elämästä: näkymiä parvekkeelta, remontin ääniä.

Kaikki tämä tapahtuu tiloissa, jotka jotkut ovat joskus suunnitelleet ja rakentaneet – tai joiden rakentajat ja rakennuttajat ovat itsekin jo edesmenneet.

Esitys muistuttaa – Kajasteen esseeteokseen viitaten – etteivät rakennukset ole ikuisia, vaikka niin halutaan uskotella. Rakennetun ympäristön väliaikaisuuden pohtiminen herättää väistämättä ajattelemaan myös oman elämän ja nykykulttuurin väliaikaisuutta.

Näin tapahtuu viimeistään esityksen lopussa, kun esiintyjät tanssivat dance macabre -tyylisesti kuolemaantuomittua rakennusta kannattelevien rakenteiden ympärillä.

Rakennusten mukana katoaa väistämättä aina paljon enemmän. •

Matti Tuomela

Sámi Pavilion / Venice Biennale 2022, Zodiak: Matriarkaatti. Ohjaus ja esiintyjät Biret Haarla Pieski, Gáddjá Haarla Pieski, Satu Herrala, Outi Pieski, Eséte Eshetu Sutinen, Hanna Parry, Pauliina Feodoroff. Metsätyö Osuuskunta Lumimuutos, Miltä Sopu Näyttää, Marja Helander. Kuvaus Kevin Francett, Petri Mentu, Markus Moshnikoff, Susanna Rauno, Hanna Parry, Terike Haapoja, Pauliina Feodoroff, Stina Aletta Aikio. Äänet Lehmus Murtomaa. Valot Jenni Pystynen. Musiikki Anna Morottaja, 169, Mari Boine. Tila, puvut, esineistö Outi Pieski, Hanna Parry, Ulyana Yulina, Ramona Irene Salo. Veistäjä Teuri Haarla. Kantaesitys Tanssin talossa 1.12.2022.

Baltic Circle -festivaali: I was living in a strange place. Työryhmä Henriikka Himma, Kaisa Karvinen, Julia Lappalainen, Nicolas Rehn ja Sofia Palillo. Ensi-ilta RTI-talossa 18.11.2022.