Viiruksen Versailles alkaa tavanomaisena kierroksena, jossa opas (Oskar Pöysti) esittelee Versaillesin linnaa ja turistilauma (Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Jessica Raita) seuraa vaiteliaana. Vähitellen tätä seuraavan kriitikon muistiinpanovihkoon alkaa piirtyä huomioita: ”Missä oppaan toinen kenkä? Sukka puuttuu, useammaltakin.” Kierros kierrokselta vaatteet vähenevät, mutta sillä ei tunnu olevan oikeastaan mitään vaikutusta oppaan puheeseen, joka jatkuu Ranskan suuruuden ja Aurinkokuninkaan ruumiineritteiden parissa.
Sitten ryhmälle annetaan hetki aikaa kuljeskella tilassa itsekseen. Paikka tekee vapaaksi päästetystä turistilaumasta selkeästi kaltaisensa. Jussi Sorjasen ja Sinna Virtasen työssä Versailles on vertauskuva yltäkylläisyydelle, joka on lopulta ristiriidassa kaiken ympäröivän kanssa.
Esitystä ei voi olla ajattelematta suhteessa Sorjasen Helsingin Sanomien haastattelussa virittelemään keskusteluun lipunhintojen nousun aiheuttamasta yleisön yksipuolistumisesta. Sen verran – primitiivisellä tasollaan – näen esityksen pohtivan nimenomaan katsojan ja katsottavan suhdetta.
Esityksen pohja on siinä teatteritaiteen ilmeisessä lähtökohdassa, että katsojat katsovat (ovat jopa maksaneet tästä huvista) ja esiintyjät tarjoavat heille sirkushuvia. Versaillesissa yleisöä osallistetaan, vaikka yleisö ei sitä itse taida aina huomata. Ei ole mitenkään sattumaa, että Versaillesin lukuisista huoneista näyttämökuvaksi on valittu juuri se ilmeisin eli peilisali.
Peilisalin lavastuksen ja valot suunnitellut Jenni Pystynen on luonut kiinnostavan arkkitehtonisen ympäristön. Lavastuksessa saadaan vähäisin fyysisin keinoin aikaan vaikutelma ylitsepursuavasta hovista. Katsojien on kuljettava aulasta penkeilleen päästäkseen melko pitkä matka, josta loppumatka punaista mattoa pitkin, mikä on siirtymisriitti sinänsä.
Pukusuunnittelijana toimineen vaatesuunnittelija Janette Laakson mallisto on juuri oikealla tavalla ylitsepursuava ja kohtuuton. Muotinäytös on myös yksi esityksen esteettisistä keinoista, joka liittyy pukeutumista laajempaan tematiikkaan.
Esityksen groteskista maailmasta jää mieleen piinaavia kuvia. Niiden erityinen teho perustuu äärimmäiseen hitauteen. Esitys tökkii parhaimmillaan katsojassaan sitä, mistä hän itse ei tainnut olla tietoinen.
En pysty täysin sanoittamaan tunteitani kohtauksessa, joka vie melkoisen siivun esityksestä. Yleisön seasta vain äänenä kuultava kuningashahmo kehottaa näyttelijälaumaa syömään mustamönjäisen hyytelön, ja ihme kyllä koko komeus tai kauheus tulee osaksi näyttelijöiden ruuansulatusjärjestelmää. Näyttelijän taide vaatii välillä äärimmäisyyksiin yltämistä.
Nauroin myös makeasti tanssijaiskohtaukselle, jossa koreografia on hallussa viehättävästi vähän sinne päin. Tahti on liian nopea ja pudottaa aina yhden tanssijoista pois. Kuin silmää avantgardetaiteelle iskien saadaan lopussa näyttämölle myös sitä itseään eli asiallisemmin ilmaistuna ”pölyämätöntä heinäpellettiä”.
Näkemässäni esityksessä yleisön enemmistönä oli koululaisryhmä. Pitkään se jaksoi seurata esitystä hämmentyneenä mutta rauhallisesti. Lopussa se taisi tajuta, ettei keisarilla – tai tässä tapauksessa kuninkaalla – ole vaatteita ja det spelar ingen roll.
En ole lopulta varma, mistä tässä kaikessa on kysymys, mutta se juuri on virkistävää.
Lopussa on kai kyse irti päästämisestä. •
Topi Vainikainen
Viirus: Versailles. Ohjaus ja dramaturgia Jussi Sorjanen ja Sinna Virtanen. Lavastus- ja valot Jenni Pystynen. Puvut Janette Laakso. Äänet Tatu Nenonen. Maskeeraus Ari Haapaniemi, Riikka Virtanen. Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti ja Jessica Raita. Kantaesitys Viiruksessa 21.10.2022.
