Tapasin teatteriryhmä AKHEn perustajajäsenen Pavel Semtšenkon ja hänen vaimonsa, taiteilija puvustaja Anis Kronidovan Porvoon Taidetehtaalla, jossa heillä on lyhytaikainen residenssiasunto  ja työtila. Tarkoituksena on keskustella kesällä Suomeen muuttaneiden teatteritaiteilijoiden tilanteesta ja AKHEn tulevaisuudesta. Pariskunnan pakeni kotimaastaan Venäjän hyökkäyssodan alettua.

Kesä on taittunut syksyiseen ja tuuliseen säähän, ja Pavel kaivaa viileässä mutta kodikkaassa väliaikaisessa asunnossaan muuttopussukoiden sisältä lämpimän puseron. Lyhytaikaisten residenssien vaihtuessa tiuhaan tavaroita ei välttämättä kannata siirtää kaappeihin.

AKHE-ryhmä perustettiin vuonna 1989, jolloin kolme pietarilaisen Boris Ponizovskin nukketeatteriryhmä Yes/Non jäsentä, Maksim Isajev, Pavel Semtšenko ja Vadim Vasiljev julistautuivat taiteellisesti itsenäisiksi ja alkoivat käyttää performanssin, elokuvan ja kuvataiteen kieltä omissa kokeellisissa esityksissään. Ryhmän koko on vuosien saatossa vaihdellut kahdesta seitsemään, mutta pysyvän ytimen muodostavat Maksim Isajev ja Pavel Semtšenko.

Vastoin fysiikan lakeja

AKHE vieraili Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1996 esityksellään Sankarin katalogi. Se esitettiin Kaapelitehtaalla Villi ja vapaa Pietari -tapahtumassa, joka oli ensimmäisiä perestroikan jälkeisen uuden Venäjän vaihtoehtotaidetta esitteleviä laajempia tapahtumia Suomessa. Taiteilijayhteisö Puškininkatu 10 toi kuvataidetta, musiikkia (muun muassa legendaarisen naislauluyhtye Kolibrin), teatteria ja performanssia Venäjän underground-kulttuurin pääkaupungista.

Maksim ja Pavel sävähdyttivät jo silloin omalaatuisilla toimillaan: järjestäjien ihmeeksi he ylittivät rajan kävellen, matkalaukkuja kantaen. Kaapelitehtaan esitys oli kokeellinen, tulta ja savua ja mekaanista ääntä tulviva kahden taikurin taidonnäyte, joka todella oikeutti villi ja vapaa -käsitteen käyttämisen tapahtumasta.

Vuodesta 1996 eteenpäin he määrittelivät itsensä lähinnä teatteriryhmäksi, joka esiintyi ahkerasti sekä kotimaansa että ulkomaisilla teatterifestivaaleilla. Suomessa AKHE on nähty muun muassa Kiasmassa, Baltic Circle -festivaalilla ja Helsingin Juhlaviikoilla. Se on tehnyt myös nukketeatteriyhteistyötä Turussa. Tyypillistä ryhmän toiminnalle on ollut yhteistyö muiden ryhmien kuten Derevon, Lantaaren, Toihausin ja Slava Polunin kanssa. Näissä hankkeissa akhelaiset ovat toimineet näyttelijöinä, lavastajina, elokuvantekijöinä ja ohjaajina, mutta samalla koko ajan myös kuvataiteilijoina ja tilasuunnittelijoina.

Tunnusomaisinta AKHEn esityksille on valon, äänen ja ennen kaikkea tilan hyödyntäminen poikkeuksellisella tavalla. Ryhmä on tehnyt itsestään eräänlaisia zombie-hahmoja, jotka taistelevat fysiikan lakeja vastaan kehittämällä loputtomia toisistaan riippumattomia kuvia ja tilanteita, joihin katsoja kykenee samastumaan niiden outoudesta huolimatta. Akhelaisten esityksilleen ja itselleen antamat kysymyksiä herättävät nimet kuvastavat hermeettistä maailmaa, jossa heidän taiteensa liikkuu: Kalojen lapset, Sine loco, Labyrintti, Fabulomachia, ProtoFaust, Märät häät…

Virallisen yhteistyön välttelyä

Vuonna 2017 AKHE sai ensimmäisen oman teatteritilansa Pietarissa. Poroh-nimisen (suomeksi ’ruuti’) vanhan teollisuushallin he remontoivat omaa estetiikkaansa vastaavaksi ja tuottivat siellä esityksiään lukuisten ulkomaisten esiintymisten ohella.

Pavel kertoo, että he tunsivat turvallisuusviranomaisten yhä raskaamman hengityksen niskassaan, mutta heidän oma outo, suljettu maailmansa suojeli heitä suoranaisilta hyökkäyksiltä. Turvallisuusviranomaiset eivät pitäneet melko pientä ja kokeellista underground-teatteria kovin uhkaavana tai kiinnostavana.

“Toimimme virallisen kulttuurin varjoissa. Meillä oli ikään kuin kirjoittamaton sopimus, ettemme haasta valtaapitävien totuuksia.”

Pavelin mukaan heidän pieni erityisyleisönsä oli sitoutunutta ja piti esityksistä. Suuri yleisö ei AKHEssa vieraillut, joten konflikteilta mahdollisesti toisin ajattelevien katsojien kanssa vältyttiin, eikä esityksistä noussut kohuja. Sen sijaan populaarimpi, suuren yleisön taide jähmettyi Venäjällä paikalleen jo vuosia sitten.

Pavel kertoo, että kaikki AKHEn jäsenet olivat oppositiossa valtion virallisen politiikan kanssa jo kauan ennen kuin sota ja aggressio alkoivat Krimillä ja Donbassissa.

“Tapahtumat ja räjähdykset Moskovassa 1999, Tšetšenian sodat, Transnistrian ja Georgian haltuunotot, sukellusvene Kurskin tuho, poliittisten vastustajien ja riippumattomien toimittajien myrkyttämiset ja murhat, itsenäisen median, kansalaisjärjestöjen ja mieltään osoittavien kansalaisten painostaminen, näytösvaalit, laiton perustuslain muuttaminen, laaja korruptio ja toisin ajattelevien laajamittainen painostaminen – kaikki tämä johti väistämättömään sisäiseen maanpakolaisuuteen, toisin ajatteluun.”

”Emme asettuneet avoimeen vastarintaan, mutta välttelimme kaikin tavoin ‘yhteistyötä’ ja virallisen ideologian tukemista, kuten myös ‘presidentillisiä suosionosoituksia’.”

Käänteentekeväksi muodostui lopulta trilogia Aristokratia (Demokratia – Diktatuuri – Utopia, 2016–2017)), jonka jälkeen Venäjän turvallisuuspalvelu FSB puuttui heidän toimintaansa. Jo teosten nimivalinnat olivat selkeästi aiemmasta poiketen poliittisia. Trilogian ensimmäisessä osassa Demokratiassa näyttämölle vieritettiin näyttävästi suuret öljytynnyrit, joiden sisältämään mustaan paksuun öljyyn kastettiin leipäpaloja, joilla sitten tuhrittiin seinälle levitettyjen valtionjohtajien (muun muassa Putinin) kasvot.

Diktatuurissa todistettiin diktaattorien propagandan olevan samanlaista kaikkialla; Utopian sanoma oli, että ihminen haluaa lentää kuin lintu, ja huolimatta siitä, että hänet ammutaan alas, idea lopulta voittaa.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ryhmän vierailuesityksistä vastaava johtaja Vadim Gololobov joutui piileskelemään tuttavien luona, mutta lopulta hänet löydettiin ja pakotettiin allekirjoittamaan paperi, jonka seurauksena esitykset lopetettiin ja Poroh suljettiin. Vadimin onnistui kuitenkin pelastaa melkein kaikki Porohissa säilytettyjen esitysten lavasteet ja lähettää ne länteen, jonka jälkeen hän itse emigroitui Ranskaan.

Pavel kertoi ahdistuneensa keväällä toden teolla vasta sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Anis pidätettiin kuudeksi vuorokaudeksi sodanvastaisen mielenosoituksen sivustakatsojana. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli, sillä häneltä oli viety puhelin ja estetty kaikki kommunikaatio omaisten kanssa.

Pidätyksen jälkeen jokin naksahti Pavelin päässä eikä hän enää pystynyt esiintyessään pääsemään samanlaiseen olotilaan tai transsiin, joka oli ollut hänelle tyypillinen esitystilanteissa. Pelko oli ottamassa yliotteen, ja Pavel vaimoineen päätti, että heidän oli lähdettävä Venäjältä.

Uskon Ukrainan voittoon

Pavel otti yhteyttä ukrainalaisia ja valkovenäläisiä pakolaisia sekä Venäjältä lähteviä toisinajattelijoita auttavaan Artists at Risk -järjestöön Suomessa. Se auttoikin heitä pääsemään alkuun. Samoihin aikoihin Maxim Isajev järjesteli oman ja perheensä emigroitumista Ranskaan maailmankuulun klovni Slava Poluninin luokse. Myös Vadim Gololobov saapui AKHE-ryhmän lavasteiden kanssa Poluninin Moulin Jaune -nimiselle tilalle, jossa sijaitsee myös Klovnien akatemia, luovuudelle ja taiteelle omistettu laboratorio.

AKHE tulee jatkossa esittämään omia ohjelmistossa säilyneitä esityksiään ja valmistamaan uusia yhdessä yhteistyökumppanien kanssa.

Moni akhelaisten läheisistä työtovereista on jo lännessä: pietarilainen ohjaaja Maksim Didenko Berliinissä, Larisa Afanasjeva on perustanut sirkuksen Zeitzin kaupunkiin Saksassa. AKHEn huimista ja näyttävistä tempuista kuuluisan näyttelijä Nikolai Hamovin kanssa on sovittu, että ensi vuonna AKHE esittää Sine locon Figurenfestillä Saksassa.

Suomesta Pavel Semtšenko löysi yllättäen pitkäaikaisen tuttavansa sirkustaiteilija Linnea Happosen, jonka kanssa he kehittivät jo tämän kesän Helsingin Juhlaviikoille esityksen. Pavel ja Prahassa majaansa pitävään kansainväliseen Krepsko-ryhmään kuuluva Linnea tutustuivat jo vuonna 2004 Prahan kvadriennaalissa. Yhteistyö Suomessa jatkuu ja tulossa on uusi lastenteatteriesitys.

Pavel painottaa olevansa äärettömän kiitollinen Suomesta saadusta avusta; hän mainitsee erikseen Marita Muukkosen Artists at Riskistä sekä Niina Sinkon ja Merja Jokelan Suomi-Venäjä-seurasta, joka oitis järjesti Pavelin viimeaikaisten töiden näyttelyn SVS:n tiloihin Helsingin Kanavarantaan. Porvoossa paikalliset taiteilijat ottivat heidät yhtä lämpimästi vastaan, ja kehitteillä on jo yhteinen hanke.

Kysyessäni tulevaisuudesta Pavel naurahtaa ja kertoo olevansa optimisti ja uskovansa Ukrainan voittoon.

”Kaikki riippuu tietysti sotilaallisista ja poliittisista tapahtumista. Mikäli kehitystä tapahtuu ja ‘modernisointi’ voittaa, on välttämätöntä luoda uusi kulttuuri, toisenlainen kieli, jokin tapa kommunikoida vihollisten ja uhrien välillä. On saatava aikaan uusi maailmankatsomus, jotta voidaan luoda uusi sivilisaatio globaalissa mittakaavassa. Vaikuttaa siltä, että venäläinen teatteri tulee olemaan vuosia kriisissä ja jonkinlaisessa puhdistautumisen prosessissa. Teatterin ja kulttuurin perusta on romahtanut, valtakunta on kaatunut. Se voi syntyä uudelleen vanhan Kiovan Rus –valtakunnan alueelta (osin nykyinen Ukraina) ei 1400-luvun Muscovy Rusin alueelta.”

Helena Autio-Meloni