Tänä syksynä on mahdollista verrata useaakin kansainvälistä menestysmusikaalia täysin kotimaiseen, uuteen suurtuotantoon. Tampereen Työväen Teatteri juhlistaa 120-vuotista taivaltaan Heikki Salon ja Sirkku Peltolan käsikirjoittamalla ja Peltolan ohjaamalla Momentum 1900 -musikaalilla. Myös sen musiikki (Eeva Kontu) ja koreografia (Petri Kauppinen) ovat kotoperäisiä.
Helsingin kaupunginteatteri puolestaan on tuonut suurelle näyttämölleen australialaiskaksikko Stephan Elliotin ja Allan Scottin käsikirjoittaman Priscilla, aavikon kuningatar -musikaalin, joka perustuu Elliotin samannimiseen Oscar-palkittuun elokuvaan vuodelta 1994. Sen on ohjannut rautainen musikaaliammattilainen Samuel Harjanne.
Priscilla on jukebox-musikaali, jossa soi yli kolmekymmentä camp-klassikoksi päätynyttä hittibiisä Pet Shop Boysin Go Westistä Kylie Minoguen Can’t Get You Out Of My Headiin.
TTT:n Momentum-musikaali menetti valitettavasti hetkensä selvästikin jo ennen ensi-iltaa. Sen tekijät ovat lähteneet liikkeelle valtavista teemoista ja hukkuneet niiden alle. Teoksen teemat eivät kiteydy ja konkretisoidu jännitteensä säilyttäväksi esitykseksi vaan ne esitellään meille kuvaelmanomaisena janana kohtauksia, joita pidetään kasassa patetialla. Patetian sydäntä ei esityksestä kuitenkaan löydä. Hiukan sävytön musiikkikaan ei herätä tunteita, vaikka mahtavasti pauhaakin.
Musikaali sijoittuu vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn, jossa Suomen suuriruhtinaskunnan paviljonki keräsi tunnustusta ja mitaleja. Siellä olivat läsnä sekä henkilökohtaisesti että taiteensa kautta nousevan nationalismimme taiteelliset merkkinimet, muun muassa Eliel Saarinen, Akseli Gallén-Kallela, Ville Wallgren ja Ellen Thesleff. Heidät on tuotu jonkinlaisiksi eläviksi näköispatsaiksi myös Työväenteatterin lavalle – kuten muutama muukin historiallinen henkilö.
Tässä kehyksessä, historiallisesti merkittävässä hetkessä, yritetään kuljettaa tarinaa paviljonkia rakentaneista suomalaisista työmiehistä, sosialismin aatteesta, attentaatista, solidaarisuudesta, Suomen itsenäistymispyrkimyksistä, kahden eri sosiaaliluokkaa edustavan nuoren rakastumisesta ja naisen asemasta. Koska Momentum haluaa olla yhtä aikaa kertova ja kantaaottava esitys sekä karnevalistisesti tunnetuilla hahmoilla leikittelevä ilopilleri, se ei oikein ole kumpaakaan.
Näyttelijöiden haaste on kohtuuton. Osa roolihenkilöistä ei löydä kunnolla paikkaansa esityksessä, vaikka esiintyjät antavat kyllä kaikkensa.
Toisaalta esimerkiksi Martti Suosalo kykenee kannattelemaan kohtausta kuin kohtausta, vaikka sillä olisi vain vähän tekemistä minkään kanssa. Nuorten rakastavaisten (erinomainen Saska Pulkkinen ja Emilia Keskivinkka) ollessa lavalla esitys syttyy eloon. Heillä on sentään tarina ja tunteita esitettävänä.
Musikaalien yhteydessä ei ole ollut tapana puhua syvällisyydestä, vaikka monen kassamagneetin suosio perustuu juuri siihen, että tekijät ovat kyenneet tiivistämään jotain hyvin tärkeää ja oleellista helposti vastaanotettavaan muotoon. Momentumissa toistellaan avainsanoja ”taide”, ”vapaus”, ”ilo” ja niihin sisällytetään ilmeisesti ajatus sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja taiteen yhteisestä tehtävästä.
Hannu Lindholmin näyttäviä videoita sekä niihin luontevasti asettuvia rakennelmia hyödyntävä näyttämökuva toimii orgaanisesti ja onnistuu tuomaan Pariisin Työviksen lavalle. Petri Kauppisen koreografia sopii esityksen kansalliseen henkeen, ja on toteutettu tyyliin sopivasti muilla kuin showtanssin elementeillä.
Momentumin visuaalisessa toteutuksessa on paljon sitä, mitä on kaivattu puhuttaessa uudistuvasta kotimaisesta musikaalista. Työviksen juhlateos näyttää myös, että resursseja kehittämiseen ja omannäköisten teosten luomiseen löytyy. Ehkä koronan vaikutukset aikataulujen ja esitysten siirtämisineen ovat jättäneet oman jälkensä. Esimerkiksi Työviksen Hamlet-rockmusikaali vuonna 2020 vei osaamisellaan jalat alta.
Priscilla, aavikon kuningatar saa yleisön ohjaaja Samuel Harjanteen sanoin “katsomaan maailmaa uusista näkökulmista ja unohtamaan huolet edes yhdeksi illaksi”. Lauseessa kiteytyy syy teoksen menestykseen. 1990-luvulla aids nostatti vielä pelkoa ja siitä syntyvää vihaa kaikkea normiseksuaalisuudesta poikkeavaa kohtaan. Tuolloin ilmestynyt Elliotin gay pride -henkeä pursuava elokuva voimaannutti monia ja oli valtava menestys samoin kuin siitä vuonna 2006 tehty musikaaliversio. Eikä sukupuolisen moninaisuuden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä perillä olla vieläkään. Siinä mielessä Priscilla on edelleen ajankohtainen.
Ja kyllähän ne huolet todella unohtuvat hetkeksi, kun täyslaidallinen musiikkia ja show-meininkiä jatkuvasti vaihtuvine surrealistisine pukuineen ja discojumpasta ammentavine koreografioineen (Gunilla Olsson-Karlsson) rävähtää kaupunginteatterin lavalle.
Kahden drag queenin ja yhden transnaisen bussimatka Australian takamaille esiintymään ajaa eri-ikäisen ja eri tavoin maailmaan suhtautuvan kolmikon usealle törmäyskurssille, joista tietenkin selvitään. Matkan varrelta löytyy niin rakkautta kuin ennakkoluuloja ja väkivaltaa.
Piikikkäänä ja nopeana tunnettu pride-sanailu ja dialogi saattaa olla elokuvassa monitasoisempaa, mutta ainakin suomalaisessa musikaaliversiossa se tuntuu välillä vanhalta ja välillä puhtaalta yleisön kosiskelulta. Mutta nauraakin saa.
Valtavan esiintyjäjoukon läsnäolossa ei ole toivomisen varaa. Ja musiikki vie väkisinkin mukanaan. Sekä HKT:n loistavalla otteella soittanut orkesteri että varsinkin pääkolmikon Lauri Mikkola ja Niki Rautén tulkitsevat nostalgisia hittibiisejä taidolla ja Rauténin huikeat drag-muuvit ja lauluääni nostavat kylmät väreet selkäpiihin. Mikkolan esittämä Tick kantaa esityksen tarinaa ja onnistuu shown kiihkeästä pulssista huolimatta pysähtymään herkkiin kohtauksiin pienen poikansa kanssa. Pikku-Benjiä esittävä 8-vuotias Iivari Luomala on ottanut roolinsa täysin omakseen.
Aikuisemmat vivahteensa kolmikkoon tuo Clarissa Jäärnin vanhempi drag queen, joka hallitsee huulisynkan hienoudet. Ja ilman kolmen diivan, Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jennie Storbackan, taituruutta Priscillan musiikillinen anti jäisi vähäisemmäksi
Minna Tawast
Tampereen Työväen Teatteri: Momentum. Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola. Ohjaus Sirkku Peltola. Sävellys Eeva Kontu. Lyriikat Heikki Salo. Kapellimestari Tony Sikström. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus Hannu Lindholm. Puvut Marjaana Mutanen.Valot ja videot Eero Auvinen. Äänet Kalle Nytorp. Rooleissa mm. Emilia Keskivinkka, Saska Pulkkinen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskinen ja Pauliina Saarinen. Kantaesitys suurella näyttämöllä 7.9.2022.
Helsingin kaupunginteatteri: Priscilla, aavikon kuningatar. Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott. Suomennos Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen. Ohjaus Samuel Harjanne. Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson. Puvut Tinja Salmi. Naamiointi Aino Hyttinen. Lavastus Peter Ahlqvist. Valot ja videot William Iles ja Toni Haaranen. Äänet Kai Poutanen. Kapellimestari Eeva Kontu. Rooleissa mm. Lauri Mikkola, Clarissa Jäärni, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jennie Storbacka, Risto Kaskilahti, Raili Raitala ja Helena Haaranen. Suomen kantaesitys suurella näyttämöllä 25.8.2022.
