Suomalaiseen esittävään taiteeseen 2010-luvulla laajemmin levinnyt posthumanistinen ajattelu näkyy tekijöiden taiteessa monin tavoin. Ihmisen tiedollisen ja oikeudellisen erikoisaseman kritiikki ja ajatus ”ihmisen jälkeisestä ajasta” on väistämättä vaikuttanut taiteilijoiden omakuvaan, käsitykseen itsestään sekä työskentelyyn jollain tavoin.
Posthumanistisia teemoja töissään jo vuosia käsitelleet koreografit Sari Palmgren ja Jenni-Elina von Bagh näkevät suhteensa posthumanismiin eri tavoin.
Sari Palmgrenin viimeisin koreografia Soidinmenot Studio Pasilassa (2022) tutki ihmistä eläimenä, tällä kertaa lintuparven kautta. Esityksessä paljastui ihmisten ja lintujen soidinmenojen samankaltaisuus, pörhistely, mielistely, toivo ja turhautuminen. Tanssijoiden ”lintumaista” liikettä ja laulua tuettiin höyhenmäisellä ja korealla puvustuksella.
Varhaisemmissa teoksissaankin Palmgren on ottanut ihmisen ja muun luonnon suhteeseen erilaisia näkökulmia. Esimerkiksi The Earth Song –teoksessa (2013) Palmgren etsi ihmisen suhdetta ilmastonmuutokseen ja Lame Tamerissa (2019) pohdittiin ihmisen, eläimen ja luonnon kesyttämistä ja villiyttämistä.
”Kyllähän teokseni tavallaan posthumanistiseen teemaan istuvat, mutta en voi sanoa että olisin posthumanisti. Teokseni puhuvat pikemminkin suhteesta eläimiin, ihmisen ja eläimen välisestä valta-asemasta. Sitä kautta tulevat kaikki kysymykset toiseudesta tähän mukaan”, tarkentaa Palmgren.
Hän huomauttaa, ettei vielä hänen opiskeluaikanaan 2000-luvun alussa Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella puhuttu posthumanismista.
”Minulla ei siis ole ollut teoreettista pohjaa sille, kun olen alkanut tehdä teoksia.”
Tanssijat häkissä
Palmgrenin teoksissa on posthumanismiin laajasti ottaen liittyviä teemoja, paljon pohdintaa siitä, miten ihmisten tulisi täällä olla, jotta me ja muut voisimme hyvin. Pohdinta näkyy vaikkapa teoksessa Utopia empatiasta, jonka uusi versio nähtiin Katajanokan vankilassa 2021.
”Teos sai ensi-iltansa jo 2015 Korkeasaaressa. Silloin käsittelin eläinten suhdetta meihin ihmisiin. Ensimmäisissä esityksissä katsoja istui häkin ulkopuolella ja esiintyjä oli häkissä. Katsomiskulma kaltereiden läpi pieneen häkkiin, jossa oli vähän aikaa sitten pidetty usempaa karhua, oli aika erityinen. Katajanokan vankilassa pidetyissä esityksissä oli sama häkissä pitämisen historia, vaikka niitä ei toteutettu selleissä.” [. . . ]
KEHO VAIKEAN EDESSÄ
Koreografi Jenni-Elina von Baghin mielestä identiteetin ja posthumanismin välinen suhde on kiinnostava kysymys.
”Onhan se tärkeää taiteilijan työssä, esimerkiksi muutos ja miten se muokkaa koko elämää: vaihdatko koko elämäntyyliä ja miten käytännössä elät. Minä olen ennen kaikkea tanssitaiteilija, muuttuva olio ja äiti.”
”Posthumanismi on tullut mukaan uusmaterialististen teorioiden ja feminististen kirjoitusten kautta jo opiskeluaikana. Miten nuo teoriat yhdistyivät kehopraktiikoihin ja esiintyjän työn praktiikoihin, joita olen tehnyt pitkään? Posthumanismi on läheistä myös omien henkilökohtaisten paradoksien kautta, että miten tässä maailmassa pitäisi olla?”
Toisaalta von Bagh myöntää, että posthumanismin käsite yleisempänä, “ihmiskeskeisyyden jälkeisenä aikana” ja luontoyhteyden hakemisena ei ole ollenkaan teoreettinen asia, vaan kokemuksellinen.
”Tanssihan purkaa lähtökohtaisesti mieli–ruumis-dikotomioita. Ja se on jo posthumanistista. Mutta minulla on aika voimakas tausta Deborah Hayn havainnon harjoituksessa, jossa tanssija jatkuvasti tekee huomiota kehollisesta kokemuksestaan. Sitä on vaikea sulkea pois. Minua kiinnostavat sellaisetkin kysymykset kuin voiko havaita niin, että se ei ole ihmisruumiista lähtöisin, kysyä uudestaan suhdetta havaintoon. Minua kiinnostaa, miten filosofisessa kontekstissa käytetty käsite kääntyy näyttämölle. Mitä esimerkiksi sellainen käsite kuin ”tyhjyys” ehdottaa näyttämölle? ”
Pystytkö kuvailemaan sitä ehdottamisen prosessia? Mitä silloin käytännössä teet?
”Jos minulla on vaikkapa pohjateksti tai käsite, olen usein pyörittänyt sitä aika paljon samalla kun mietin, kenen kanssa ja mitä teen. Sitten luemme työryhmän kanssa tekstiä yhdessä samalla kun teemme aika intuitiivisesti jäsentyviä harjoitteita. Sitä kautta syntyy uudenlaista materiaalia, johon esimerkiksi valosuunnittelija voi palata ja lähteä sitten omille teilleen. Joku sattumanvaraisuus ja avonaisuus yhdistyy tietynlaisen määrätietoisuuden kanssa.”
Von Bagh selittää sattumanvaraisuuden merkitsevän, että silloin tapahtuu jotain.
”Tulee ylijäämää, joka ei ole ihmisen käsissä, ihmisen logiikan tuotos. Silloin asia irtoaa kontrollista. Se ei ole kuitenkaan sitä, että pistetään vain mitä tahansa yhteen. Takana on joku intressi ja etsiminen. Siihen liittyy myös jonkinlainen genrettömyys. Ei ole teatteria, ei hauskaa esitystä, ei tragediaa, mutta silti saavutaan johonkin, jonka kaikki tunnistavat, teoksen maailmaan.”
Kulttuurikeskus Caisassa toukokuussa esitetty Void (suom. tyhjiö) oli juuri von Baghin kuvaileman kaltainen: ei teatteria, ei tragediaa, ei komiikkaa, ei tanssiteos. Se oli syvä ja kevyt tavalla, jota on hiukan vaikea kuvailla, koska Jyrki Karttusen, Johannes Purovaaran ja von Baghin toimet lavalla eivät kummunneet mistään ratiolla havaittavasta logiikasta tai tunnelmasta. Puhetta, siansaksaa, ranskaa, äännähtelyä ja reaktioita lavalla oleviin esineisiin sekä monimutkaista, tanssijoiden sisältä kumpuavaa liikettä kohti itseä, suhdetta omiin raajoihin ja toisten raajoihin. Ja samaan aikaan nämä ei-ihmiselliset esiintyjät tuntuivat saavan impulsseja myös yleisön välittömistä reaktioista. […]
Lue koko Minna Tawastin kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 4/2022.
