Tampereen Teatterikesän kattauksessa haastettiin yleisö. Vähintään jonkinasteinen provosointi tuntui viehättävän katselmukseen valittujen esitysten tekijöitä: pyllisteltiin alasti tai jätettiin yleisö lupaa tai anteeksi pyytelemättä auki olevien asioiden eteen. Sätittiin katsojaa tai syyllistettiin tätä. Sysättiin yleisö pohtimaan omaa positiotaan ja vastuutaan katsojana. Väitettiin, että huonous voi olla hyve.

Monet esityksistä viittasivat kansakunnan tai ihmiskunnan tulevaisuuteen. Ne luottivat vahvasti teatterin visuaalisiin elementteihin sekä liikkeeseen ja erilaisiin hahmoihin. Usein liikuttiin mielikuvissa, kuvissa ja tunnelmissa; teemoja ei selitetty, eikä niihin kaivauduttu syvälle.

Farm Fatale: lapsenomaisesti lajikadosta

Teatterikesässä neljättä kertaa vieraileva ranskalaisohjaaja Philippe Quesne teatterillisia innovaatioita kehittelevine Vivarium studioineen toi Työväen Teatterin isolle näyttämölle lapsenomaisen leikittelyn, jossa ekokatastrofi ja lajikato olivat ajaneet monet maanviljelijät, karjatilalliset ja linnunpelättimetkin työttömiksi. Farm Fatale -esityksen maailmassa ei ole lintuja, joita pelotella – eikä ole peltojakaan.

Pelättimien farmilla tehdään radio-ohjelmaa ja äänitetään lintujen laulua, joka lakkaa kuulumasta aina, kun äänittäminen loppuu. Eli pettävätkö pelättimet itseään vai ovatko linnut sittenkään kadonneet? Hellyyttävästi tyypitellyt, lapsenomaisesti puhuvat ja elehtivät pelättimet filosofeeraavat ekokatastrofiin liittyvistä havainnoistaan, touhuavat, musisoivat ja puhkeavat välillä lauluun. Tilannetta saapuu sekoittamaan kaukaa tullut kulkuri-pelätin, mutta hänet hyväksytään mukisematta joukkoon.

Farmilla kasvatetaan yhtä kanaa ja kerätään sen munia valtavaan varastoon. Koska munia ei syödä eikä haudota, ajattelin hetken, että esityksellä on kyyninen loppu: pelättimet tuhoavat touhutessaan farmilla kukoistavan viimeisenkin elämän. Mutta sitten munat alkavatkin tuottaa erilaisia värejä, joten se siitä.

Tuntui, että tekoprosessissa syntyneet kivat ideat oli otettu kyselemättä käyttöön. Farm Fatalesta kasvoi paljon juonen- ja teemanpätkiä, jotka eivät päättyneet minnekään. Esitys pursusi ekologiseen hätään liittyviä kysymyksiä, mutta viestin kärki jäi moneen suuntaan assosioivasta esityksestä puuttumaan. Samaan ansaan putosi sekä kuvataidetta että lavastusta opiskelleen Quesnen Teatterikesässä 2018 nähty Night of the Moles -esitys. (M. T.)

Pasionaria: näkyjä tulevaisuuteen

Lisää ihmisen jälkeisiä tunnelmia synnytettiin tanssin huippuryhmän, espanjalaisen La Veronalin esityksessä Pasionaria vuodelta 2018. Se levitti Tampere-talon näyttämölle täydellisyyteen hiotun, yksityiskohtaisen ja yhtaikaa realistisen sekä oudon maailman. Festivaalin käsiesite puhuu tulevaisuudenkuvasta ilman tunteita, jonkinlaisista ihmisroboteista, jotka asustavat Pasionaria-planeettaa.

Koreografi Marcos Morau on kerännyt kiitosta ympäri Eurooppaa ja valmistanut koreografioita useille kansainvälisille tanssiryhmille. Alunperin näyttelijän koulutuksen hankkinut filmiaddikti kokosi valokuvaajia, kirjailijoita ja tanssijoita käsittävän La Veronalin vuonna 2005. Ryhmä haluaa tehdä esityksiä, joissa taiteenalojen rajat hälvenevät. Suomessa se vieraili tänä kesänä aiemmin Kuopio tanssii ja soissa teoksella Sonoma.

Lähes kaksiulotteinen näyttämökuva ja sen eteen lasketut läpinäkyvät, ruskehtavat kankaat, portaikon ja odotustilan pitkän sohvan muoto, seinäpuhelin sekä tanssijoiden vaatetus rakensivat taulumaisen vision jostain 50-luvulta. Käsiohjelman mukaan esityksessä nähtiin maailma, jonka eteen olemme tehneet töitä, eli tulevaisuus.

Näky oli ehdottoman tyylikäs ja silmiä hivelevä. Siitä huolimatta en saanut kiinni paikasta ja tilanteesta, jossa ihmisrobotit näyttivät kovasti toimittavan päättymättömiä askareitaan – jonkinlaiseksi puolijulkiseksi tilaksi sen tulkitsin. Ja jos hahmot mieltää roboteiksi, ei tunteettomuus ole kauhistus tai edes yllätys. Esityksen dramaturgia oli myös (tahallisen?) tasapaksu, kuin arkisen aherruksen jatkumo.

Erilaiset hahmot, kuten laitossiivooja, johtajatar, villaslipoveriin ja shortseihin pukeutuneet nuorukaiset ja äiti vauvan kanssa, ravasivat ylös ja alas näyttämön keskellä kohoavia portaita, aukoivat näyttämön sivustalla olevaa ovea sekä takaosan suurta ikkunaa ja kävivät välillä sorkkimassa jotain seinässä olevaa tekniikkaa. Taustalla kumusi epämääräisen uhkaava äänimaisema, ja ikkunasta näkyi ”avaruus”, välillä kohti tuleva valtava planeetta.

Vaikuttavinta Pasionariassa olivat tanssijat. Moraun huippuvaikea ”nukkeliike”, nykivä ja valtavan taipuisa samaan aikaan, toteutettiin pilkuntarkalla taidolla ja ajoituksella ja täysin ilmeettömin kasvoin. (M. T.)

All inclusive: Hämmennyksen hinta

Esitystaiteilija Julian Hetzelin All inclusive on nähty Venetsian biennaalissa vuonna 2019. Paljon kiertänyt esitys avaa performanssitaiteen historiaa, keinoja ja kysymyksiä sekä sen häikäilemätöntä tapaa käyttää kärsimystä ja autenttista materiaalia esitysten tekoprosessissa. Performanssitaiteen tehtävänä on koetella hyvän maun ja moraalin rajoja, ja niin tekee myös näyttämötaiteen laein operoiva All inclusive.

Esityksen ensimmäisessä osassa taitavat tanssijat toisintavat liikekielellään ikonisia uutiskuvia sota-alueilta. Sitten näyttämölle nousee huoneita nykytaiteen museosta, jonka kävijöiksi ruumiillistuu viisi vapaaehtoista avustajaa, ja heidän kauttaan esityksen yleisö. Teatterikesässä näkemässäni esityksessä vapaaehtoiset ovat Suomessa asuvat Jamshid, Sahra, Hiwa, Hamed ja Zahra. He antavat persoonallisen panoksensa esitykselle avatessaan omaa pakolaistaustaansa. He myös protestoivat avoimesti esityksen provokatiivisia taiteenteon tapoja vastaan. Se, ovatko heidän reaktionsa näyttämöllä spontaaneja ja ”totta” vai näyteltyä roolia, jää osaksi esityksen arvoitusta.

Teatterikesän tiedotuksesta kerrotaan, että Julian Hetzel on mukana kiertueilla ja tiiviisti mukana esityksen tekemisessä vapaaehtoisten kanssa. Taiteilija avaa vapaaehtoisille esityksen taustoja, perustelee, miksi haluaa tehdä aiheesta taidetta ja keskustelee heidän kanssaan esityksen eettisistä puolista. Silti vapaaehtoisten hyödyntämisen oikeutus jää askarruttamaan.

Näyttämöllä lakaistaan Syyrian pommituksista salakuljetettua kivimurskaa. Pommitusta seuraavan savupilven jäljitelmä lasikuution sisällä kirvoittaa kävijöiden muistot. Näyttämölle tuodaan posliinikoiria, joiden ilmeiden hellyttävyyttä ihmetellään. Koira-aiheeseen uppoudutaan perusteellisesti vapaaehtoisten jakamien henkilökohtaisten muistojen kautta. Joku muistaa kotiinsa sota-alueelle jäänyttä koiraa. Toinen sitä, että hänen muutettuaan Suomeen kontakti puistossa kohdattuun koiraan oli ensimmäinen ja pitkään ainoa. Sen jälkeen vapaaehtoisia pyydetään valitsemaan keskuudestaan yksi, joka lyö vasaralla suosikkikoiransa säpäleiksi.

Esityksessä julistetaan, ettei taiteen tehtävä ole esitellä ajatuksia maailmasta vaan valmistella meitä kuolemaan. Vapaaehtoiset lukevat lentokenttätauluilla pyöriviä lukuja eri kaupunkien pommituksissa kuolleiden määristä. Kuten performanssitaiteessa usein, verellä läträtään sumeilematta. Näyttämö muuttuu ammuskelun näyttämöksi vapaaehtoisten jäädessä kaiken keskelle. Lopussa yleisö kutsutaan ironisesti ostoksille muodikkaaseen museomyymälään, sillä ”vielä parempaa kuin nauttia taiteesta, on ostaa sitä”.

Teoksessa esitetään paljon teräviä kysymyksiä taiteenteon ja vastaanoton etiikasta. Esityksen tekijöiden avoimesti esiintuoma, kriittinen suhde omiin lähtökohtiinsa ei tyhjennä teokseen itseensä sisältyvää eettistä epäilyttävyyttä. Tähtääkö esitys katsojan reaktioon ja empatian herättämiseen hinnalla millä hyvänsä?

All inclusive on itsessään osa kritisoimaansa todellisuutta, jossa sodan ja kärsimyksen kuvastoa, esineistöä ja inhimillisen kärsimyksen kokemusta kierrätetään ja käytetään taideteosten tekemiseen, mutta myös katsomiseen. Mikä on minun eettinen positioni, kun katsojana osallistun yhteen kerrokseen näiden kuvien kuluttamisessa? Vääjäämättä osallistuminen esitykseen katsojana tekee minustakin osasyyllisen. Esitys ei jätä kylmäksi, vaan herättää paljon tunteita, mutta olenko oikeutettu vaikuttumaan ja ammentamaan liikutusta kaiken tämän pohjalla lopulta olevista autenttisista kärsimyksistä? Mikä on minun hämmennykseni hinta? (R. M.)

Nixxxavuori: Lihan väristyksiä

4 Floors for Whores -ryhmän Nixxxavuori-esityksen alussa soi Sibeliuksen Viulukonsertto ja pimeydessä näkyy vain valkoinen laatikkomainen möykky, johon heijastuu violetinsinertävä valo, joka paljastaa, että möykky on suuren, etuosastaan läpinäkyvän muovikuution sisällä. Möykky alkaa vaihtaa muotoaan. Hyvin hitaasti ja hyvin pitkään.

Festivaalin esittelyssä puhutaan häpeän ja syyllisyyden suhteesta kansalliseen identiteettiin, ja sitähän Nixxxavuori-esityksen taustalla häilyvästä Niskavuori-sarjasta kyllä löytyy. Kansakunnan alkuhämärässä elävän möykyn sisältä purkautuu hiljalleen kolme ihmistä tai olentoa, joilla on hyvin suuri, lapsekkaan näköinen pää.

Sitten alkaa transmusiikki, riisuutuminen ja kehojen värinä. Sekin jatkuu ikuisuuden, lihan liike ja ihmisruumiin aukkojen esittely, välillä hahmot piiskaavat toisiaan leikkisästi Suomen lipuilla ja nostavat sitten kätensä kiitoksiin. Huumori ja provokaatio kulkevat esityksessä rinnakkain.

Tosin melko tapahtumattomana jatkuva lihan väristys alkaa myös turruttaa katsojassa mahdollisesti syntyneen myötähäpeän. Ja häpeästä, sekä yksilön että kansakuntamme vitsauksestahan tässä irrotellaan.

Ja lisää seuraa: Varsinainen action- tai bodypainting-osio onkin sitten asteen verran provosoivampi. Oliot spruuttaavat väriputkiloista ainetta peräreikäänsä ja siitä ulos ”häkkinsä” seinille, heidät yleisöstä erottavaan pleksiin sekä vähitellen myös toistensa päälle.

Performanssitaiteen perinteitä noudattaen kaikki kohtaukset tai vaiheet kestävät pitkään. Mikäli tuntee itsensä osalliseksi esiintyjien riemuisasta vapautumisesta, viihtynee vähän yli tunnin kestävässä esityksessä, mutta kun ajatusleikki on paljastunut jo alkuvaiheessa, ei Nixxxavuori tarjoa kovin uusia oivalluksia kansakuntamme tilaan eikä edes Niskavuoreen.

Ja: Miksi suomalaista häpeää pitäisi kuvittaa alastomuudella, kun juuri se on meidän häpeämättömintä olemistamme? (M. T.)

Alku keskikohta loppu: Huonous hyveenä

Arni Rajaniemen teksti Alku keskikohta loppu on alun perin valmistunut Teatterikorkeakoulun lopputyöksi. Siinä on koulutyön piirteitä ja paljon uhoa normeja ja opetettua kohtaan. Ajatus uudistaa näytelmä ja kritisoida aristoteelista draamaa ei ole uusi, mutta ainahan vanhan muodon säännöstöä on syytä ravistella, ja saattaahan silloin syntyä uutta tai ainakin virkistävää.

Näyttelijä voi esittää Alku keskikohta loppu -teoksen vain kerran, prima vista eli ensinäkemältä, siitä mitään tietämättä. Esityksen teksti heijastetaan näyttämölle, josta näyttelijä (näkemässäni esityksessä Arttu Soilamo) tulkitsee sen katsojille. Kuljetus on hidas: kun screenin teksti vaihtuu, luen sen mielessäni ja jään odottamaan, että näyttelijä alkaa pinnistellä powerpointin resitoimiseksi ääneen. Tavattuaan tekstin näyttelijä lisää perään jonkin kliseisen eleen, kuten muodostaa kämmenistään sydämen.

Ontuva esittäminen saattaa olla näyttelijän intentio ja osa esityksen huonouden estetiikkaa. Pitkästyttävän esittämisen parodioinnin voisi kuitenkin kenties tehdä myös toisin, edes hivenen hauskemmin. Toisaalta se olisi ristiriidassa pyrkimyksen kanssa, että yleisöä ei nyt yhtään haluta kosiskella tai viihdyttää.

Katsojille jaettu ”Parenteeseja/muistiinpanoja”-paperi muistuttaa: ”sanotaan että jos haluaa tehdä tyylilajia joka on ’huonoa’, täytyy teoksessa olla ainakin yksi ’hyvin tehty’ kohtaus, jotta katsoja ymmärtää huonouden olevan tarkoituksellista, kun näkee tekijän pystyvän myös hyvään.” Vaikka Rajamäen teksti julistaa itsensä toistuvasti läpeensä huonoksi, on siihen kirjoitettu muutama tällainen hyväkin. Ne nähdään vasta esityksen loppupuolella.

Sitä ennen huonous on hyve. Osa esityksen ideaa on epäilemättä saada katsoja turhautumaan, ja tämä tehdään alkupuolella perinpohjaisesti. Alku on tyhjäkäyntiä tyhjäkäynnin vuoksi, uuvuttavaa toisteista haistattelua ja ruikutusta, kuinka tästä ei tule mitään ja tässä ei ole mitään (järkeä) ja näytelmän kirjoittajan olisi parempi vain nukkua. Katsoja on jo valmis yhtymään näihin sanoihin, kunnes vähitellen Keskikohdaksi nimetyssä näytöksessä esitykseen alkaa hiipiä ytyä.

Tällainen nostatus ja katsojia käännyttävä kohta on nasevasti normeja heilutteleva heterokritiikki. Tekstin näkökulmasta ”toisten” eli heteroiden tyhmyyden kuvaus on enimmäkseen erittäin osuvaa, olkoonkin, että muutaman kerran esimerkkinä käytetyn Temptation Island -ohjelman antama kuva ei taida edustaa kovin laajasti heteroenemmistön parisuhdenormistoa.

Kyytiä saa myös teatteri-instituutiota ympäröivä mairea puhetapa; se ikuinen virsi, että teatteri on lähtökohtaisesti niin kauhean ”kiinnostavaa” ja etenkin ”yhteisöllistä”. Esityksessä pilkataan terävästi mantraa teatterin ”maagisuudesta”, jonka väitetään perustuvan siihen, että näyttämöllä edessä on elävä ihminen. Mutta kuten Rajamäen teksti paukuttaa: ihmisiä riittää, joten menitpä minne vaan, niin sinulla on elävä ihminen edessäsi. Myös näyttelijän kiitospuhe ja kiitollisuuden harjoittamista karrikoiva teksti puree ja potkii katsojaa napakasti. (R. M.) •

Tampereen teatterikesä  1.–7. elokuuta