Carl Knif on monipuolinen näyttämötaiteilija, joka ei ole tyytynyt vain yhdenlaiseen tyyliin tai työtapaan. Viime vuosina hänen tunnetuimmat teoksensa ovat olleet tekstilähtöistä tanssiteatteria. Knifin työkalupakkiin on aina kuulunut myös abstrakti nykytanssi, jota hänen uusin, Tanssin talossa nähty teoksensa Sessions edustaa. Voisi sanoa, että Knifillä on, mistä ammentaa. Se tuo paljon työtilaisuuksia, mikä ei ole nykytanssin tekijälle ihan tavallista.

”Tällä hetkellä toimin ympäristössä, joka inspiroi minua. Saan tehdä töitä mahtavien taiteilijoiden kanssa sekä omassa ryhmässäni että eri instituutioissa.”

Knifin äidinkieli on myös avannut ovia ruotsinkieliseen kulttuurin kenttään.

“Hektisiä vuosia on tulossa, mutta olisi ollut kauheaa kieltäytyä työtarjouksista koronan vietyä työt. Sitä paitsi tilaustyöt ovat siitä ihania, että voi keskittyä pelkkään taiteelliseen työhön tilaajatahon hoitaessa rahoituskuviot.”

Tilaustöitä on ropissut eri puolilta Suomea sekä Ruotsista.

Yhteistyö ruotsalaisten kanssa aukesi Svenska Teaternille tehdyn huikean omaperäisen Franz Kafkan Förvandlingen-teoksen (2016) ansiosta, kun Riksteatern järjesti sille kiertueen vuonna 2018.

Nyt Knifin seuraava Svenska Teaterniin valmistunut ohjaus August Strindbergin Ett drömspel (2021) lähtee jälleen 13 esityksen kiertueelle Ruotsiin.

Jatkoa Ruotsin valloitukselle seuraa keväällä 2023 kahdella tilausteoksella. Tuolloin Knif ohjaa Tukholman Kuninkaalliselle oopperalle lastenoopperan ja saman vuoden syksyllä näytelmän Tukholman kaupunginteatterille.

Sitä ennen Knif ohjaa Vaasan Kaupunginteatterille sen tilaaman Topeliuksen Koivun ja tähden.

Koreografin oman ryhmän Carl Knif Companyn lähiaikojen yhteistuotantoja ovat Espoon kaupunginteatteriin valmistuva Werner Schwabin Presidenterna, Duvteaternin Kaksi duettoa, tanssiteatteriesitys Oulun teatterille sekä Skånes Dansteaternin Vinterresa. Eikä unohdeta koronan takia siirtynyttä yhteistyötä West Kowloon Cultural District Hongkong Kongin kanssa, joka toteutunee 2024.

”Stressaavaa, kyllä, mutta olen tehnyt töitä tämän kaiken eteen kaksikymmentä vuotta”, sanoo vuonna 2000 Teatterikoulun tanssitaiteenlaitokselta valmistunut Knif.

Revanssia lukihäiriöstä

Knifin kiinnostus tekstilähtöisiä teoksia kohtaan alkoi RED-soolosta (2014), joka saavutti muun muassa Edinburghin Fringe-festivaaleilla Total Theatre Award -ehdokkuuden. Kouluajoista lähtien lukihäiriöisellä Carlilla oli käsitys, että kirjallisuus ei ole häntä varten.

”Halusin revanssin, että osaanpas, ja tein itse teoksen tekstin. Se on vahvasti henkilöhistoriaani perustuva teos, jossa etsin vastausta kysymykseen, miten minusta tuli tällainen. Henkilökohtaisuus oli minulle tärkeä oivallus, sillä halusin lähentyä yleisöä, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.”

Ett drömspelissä ei ole enää yhtä teemaa, vaikka sekin on kompleksinen näytelmä pienen ihmisen vaelluksesta maan päällä.

”Dramaturgi Kristoffer Möller tuskaili, miksi olen valinnut tällaista piikkilankaa. Mutta monitasoisuus kiehtoo minua. Sitä paitsi Strindbergin klassikko on kuin koreografiaa, siinä on rytmiä, näyttämökuvia, ihmiset jakautuvat ja sulautuvat yhteen, kehollinen tapahtuma on sisäänrakennettu näytelmään.”

Tanssiteatterillisessa toteutuksessa Knif halusi säilyttää teoksen syntyyn (1901) sidotun ajankuvan.

”En halunnut modernisoida, sillä koen, että sanoma on voimakkaampi, kun visuaalisuus ja tyyli on uskollinen syntyhetkelleen. Jos minä pystyn samaistumaan sata vuotta sitten eläneeseen ihmiseen, jonka ongelmat täsmäävät tähän aikaan, se tuo lohtua. Minäkin saan olla yhtä puutteellinen teoksen eksistentiaalisten kysymysten äärellä kuin aiemmat sukupolvet.”

Taiteellista ystävyyttä

Ei niinkään puutteellisuus, vaan aseistariisuvan viehko inhimillisyys on energiaa, jota Knifistä suorastaan huokuu.

Tänä vuonna hän juhlii 10-vuotista Carl Knif Companyn olemassaoloa. Se on saavutus alalla, jossa tekijöiden vaihtuvuus on suurta.

”Olen hakenut itselleni yhteisöä, johon voin kuulua, ihmisiä, joiden kanssa viihdyn. On ollut raskaita aikoja, ei niin kivoja asioita, mutta voiton vievät onnistumiset. Päällimmäinen on kommunikaatio, yhdessä tekeminen, se on se tärkein.”

Taiteellinen ystävyys on termi, jolla Knif kutsuu suhdettaan äänisuunnittelija Janne Hastiin, visualisti Jukka Huitilaan, pukusuunnittelija Karoliina Koiso-Kanttilaan, toiminnajohtaja Marjo Pyyköseen ja tietysti tanssijoihin kuten Jonna Aaltoseen, Riku Lehtopolkuun ja Terhi Vaimalaan.

”Kun aloitan työn, saatan sanoa, että tulen tarvitsemaan paljon apua, tämä on minulle uutta. Että yritetään tukea toisiamme, jokainen omalla sarallaan. Silloin pystymme prosessin myötä kohtaamaan ja työn keskipiste alkaa löytyä.”

Luomisprosessin aikana kaikki ryhmässä voivat mennä toistensa tonteille rohkeasti, kaikki saavat puuttua kaikkeen. Törmäyksiä tulee, mutta toisilleen tuttu ryhmä myös ymmärtää, että asioille täytyy antaa aikaa, olla armollinen, odottaa, kunnes jokin ongelmakohta kypsyy.

”Minun tehtäväni on houkutella ihmiset olemaan läsnä ja herkkänä. Vasta silloin ilmaisu voi vapautua täyteen potentiaaliinsa. Jos avoimuutta ja uskallusta ei ole, ei jaksa tehdä yhdessä, ei synny kuulluksi tai nähdyksi tulemisen kokemusta.”

Kyse ei ole kuitenkaan mistään terapia-istunnoista, päinvastoin, sillä Knif on kehittänyt tarkan liikkeellisen metodin, jonka keinoin tanssiteoksen prosessi etenee.

Ei psykologisointia

Tanssin talon isossa Erkko-salissa keväällä ensi-iltansa saanut Sessions tehtiin ja esitettiin hengitys-katse-tila-metodin säännöillä. Metodi on kuin käsikirjoitus, joka saattaa tanssijat samaan keholliseen olotilaan.

Ensin tietoinen hengitys avaa kehon sisäisen tilan, jota seuraa katse. Katseen avulla tanssija on kosketuksessa ympäröivään tilaan havainnoiden etäisyyksiä ja linjoja. Tavoitteena on henkilökohtainen liikeilmaisu, kuitenkin niin, että tekijät toimivat keskinäisessä tilallisessa vuorovaikutuksessa.

”Minua kiinnostaa se, miten abstrakti liike voi tuottaa eri sisältöjä. Näyttelijöistä voi tuntua hullulta, että tekstin psykologisoinnin sijasta laitan heidät vain tekemään liikkeitä tyyliin, että ’jos vaan tekisit tällaisen liikkeen, niin alkaisiko se tuottaa jotain tuntemuksia’. Se on päinvastainen suunta kuin psykologisoinnista lähtevä, mutta minulla ei ole psykologisointiin työkaluja.”

Sessions puhutteli yleisöään, ja moni oli huomattavan halukas jakamaan ajatuksiaan siitä heti esityksen jälkeen.

”Se on paras palaute. Minulle on tärkeintä, millaista ihmisyyttä itse haluaisin kokea taideteoksen äärellä: kuuntelevaa, lempeää ja aistivaa. Ne olivat tärkeimmät määreet Sessionsin perustana. Ne myös sisältyvät metodiini, ja mielestäni sain nämä arvot toteutetuksi vielä esityksessäkin.”•

RAISA RAUHAMAA