Ljudmila Timošenko odottaa ja toivoo voittoa, niin kuin kaikki ukrainalaiset.
”Kun sota loppuu, palaan takaisin. Kaikki läheiseni ovat elossa, vain asunnot ovat tuhoutuneet. Menetykseni ovat pieniä verrattuna siihen, mitä tapahtui Butšassa, Irpinissä tai monessa muussa paikassa. On tärkeintä, että oikeus tapahtuu, Ukraina vapautuu, sotajoukot lähtevät, sotarikokset selvitetään ja sotaan syylliset saavat rangaistuksensa.”
Tämä on keskustelua hätätilassa. Keskustelijoina ukrainalainen Kiovasta Stuttgartiin poikansa ja kissansa kanssa paennut näytelmäkirjailija Ljudmila Timošenko ja näytelmäkirjailija Elli Salo Helsingissä.
Hätätilassa pitää olla hiljaa ja kuunnella. Hätätilassa puhutaan arjesta ja taiteen tekemisestä tässä ja nyt. Emme puhu menneestä. Emme puhu siitä, miten helmikuussa 2014 Kiovan Maidanin vallankumousaukiolla oli myös useita taiteilijoita.
Näytelmäkirjailija Natalia Vorozbytin dokumenttiaineistoista kokoama Maidanin päiväkirjat näytti, mitä on olla ihoton. Se näytti, millaisia reaktioita ennakoimaton nyt-hetki nosti pintaan, miten rintamat repeilivät. Maaliskuussa 2014 Venäjä irrotti kylmäverisesti Krimin Ukrainasta. Sotaa on käyty jo kahdeksan vuotta.
Mutta elämä jatkui Maidanin vallan-kumouksen jälkeen Itä-Ukrainassa käytävästä sodasta huolimatta. Vorozbyt perusti Teatr Perelentsian (Pakolaisten teatterin), jossa Donbasin pakolaiset saattoivat kertoa tarinoitaan. Pari vuotta sitten Kiovaan perustettiin Näytelmäkirjailijoiden teatteri, jonka 20 näytelmäkirjailijan yhteisöön Timošenkokin kuuluu.
24. helmikuuta kaikki muuttui jälleen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Venäjän sodankäynnistä on tullut yhä häikäilemättömämpää. Iskut evakuointia odottavia ihmisiä täynnä olevalle Kramatorskin rautatieasemalle. Piiritetyssä Mariupolissa kuollaan nälkään ja janoon. Ukrainassa tehdään kansanmurhaa.
Katson Zoomissa siniseen t-paitaan ja keltaiseen villatakkiin pukeutunutta naista, joka kertoo, miten pääsi pakenemaan ja turvaan.
”Olimme Kiovassa, kun sota alkoi. Poikani loma koulusta oli juuri alkanut, ja hän oli Lutskissa. Kiovassa alkoi jatkuvasti olla ilmahälytyksiä. Oli haettava poika Lutskista ja lähdettävä turvaan”, Ljudmila Timošenko kertoo.
”Ajoimme kohti Lutskia, mutta meidät käännytettiin takaisin, tiellä pommitettiin, ihmisiä ammuttiin autoihin. Meillä oli onnea. Seuraavana päivänä lähdimme uudestaan kiertoteitä pitkin. Matka kesti kolmekymmentä tuntia. Pääsimme Lviviin ja uskoimme olevamme turvassa, mutta samana päivänä alkoivat Lvivin pommitukset. Isä soitti Ovrutsista ja kuulin, miten puhelimessa räjähti. Isä oli rauhallinen, vaikka ympärillä lenteli ammuksia.”
”Mieheni vei minut, pojan ja kissan Puolan rajalle, pääsimme Krakovaan, sitten Berliiniin ja Stuttgartiin.”
Lvivissä ollessaan Timošenko oli saanut kutsun Stuttgartiin kansainvälisen monitieteisen tutkija- ja taiteilijaresidenssin Akademie Schloss Solituden yhteisöön.
”Kysyin, jos saan tulla kissan kanssa. Kissa ei ollut este. Pääsin pojan ja kissan kanssa turvaan.”
Ljudmila Timošenko puhuu ristiriidasta sisällään.
”Minua, kuten monia naisia, painaa syyllisyys. Minulla jäi Kiovaan isä, äiti, mies, veli, miehen sisko ja vanhemmat. Jos ei olisi sotaa, niin tätä paikkaa voisi kutsua ihanaksi paratiisiksi. Asun linnassa keskellä metsää. Päiväni kuluvat kirjoittamalla ja uutisia kuuntelemalla.”
Kaikki kirjoittavat
Timošenko pystyy jatkamaan ammattiaan tilanteen keskellä. Työtä tehdään hetken pulssilla. Residenssissä on myös ukraina-lainen dramaturgi Marina Smiljanets ja kuvataiteilija Anna Sherbina. Nämä kolme ukrainalaistaiteilijaa valmistavat teosta ukrainalaisille pakolaislapsille.
”Yritämme selittää lapsille, miksi nyt on näin, miksi he eivät voi nähdä kavereitaan ja elää kuten tavallisesti. Järkytys ja masennus vaikuttavat edelleen. Lapset aistivat vanhempiensa mielentilaa herkästi. Aikuiset ympärillä ovat masentuneita ja traumatisoituneita. Kunpa teoksemme voisi auttaa.”
Timošenko toivoo, että teos saataisiin myös Suomeen ja sitä voitaisiin esittää ukrainalaisille pakolaislapsille. Hän kertoo myös toisesta, parhaillaan valmisteilla olevasta teoksesta Ei mikään kirsikkapuisto. Se on kaukana Tšehovista. Puut on ukrainalaisilta raiskattu myös käsitteinä.
Tätä teosta Timošenko ja Sherbina ryhtyivät suunnittelemaan, kun Venäjän hyökkäyksestä oli kulunut neljä viikkoa. Yksi päivä, yksi viikko, neljä viikkoa ovat muuttaneet kaiken, myös asenteet ja suhteen puihin.
”Ei mikään kirsikkapuisto kuvaa rajoiltaan hämäräksi käynyttä todellisuutta, jossa ukrainalaiset sodan aikana elävät ja jollaiseksi ukrainalaisten olemassaolo on muuttunut”, Timošenko kertoo.
”Venäläisiä aseita esittelevältä nettisivulta löysin ainakin 15 asetta, joilla on puun nimi. Tällä hetkellä ukrainalaisille puiden nimet eivät merkitse vain puita. Tavallinen pyökki, poppeli tai päärynä eivät enää ole kukkivia hedelmiä tuottavia olentoja vaan strategisia ohjusjärjestelmiä ja sukellusveneitä, joiden sisällä on ydinkärkiohjuksia. Me teemme teoksen näistä puista. Näytelmäkirjailijoiden teatterissa jokainen kirjoittaa puun nimeä kantavista aseista oman tarinansa.”
Teos esitetään Diestaats Theater Stuttgartissa huhtikuun lopussa ja toukokuussa stuttgartilaisessa galleriassa on Anna Sherbinan teosten näyttely ja audioteos, jossa kirjailijat lukevat tekstejään puista.Kokonaisuudesta valmistuu myös kirja.
Tästä kaikesta on raskasta puhua. Emme puhu siitä, että Maly-teatterissa piti maaliskuussa olla Timošenkon näytelmän Misha-setä kulkee ohi ensi-ilta ja Lvivin Maria Zankovetska -teatterissa piti olla hänen Viisi laulua Polesiasta -näytelmänsä ensi-ilta. Näytelmäkirjailijoiden teatterin Kiovassa piti avautua yleisölle maaliskuussa.
Timošenko oli juuri palkittu Tuulen viemää -romaanin päällekirjoituksestaan. Hän puhuu siitä, miten tämän uutta etsivän teatterin kirjailijoista mieskirjailijat ovat paikallisissa puolustusjoukoissa, yksi kirjailija on vallatussa Hersonissa, loput paossa ulkomailla. Mutta teatteri on olemassa. Se jatkaa ja tulee jatkamaan toimintaansa.
Lue koko Hanna Helavuoren kirjoittama haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2022.
