Vuonna 2001 Koko-teatterissa sai Suomen ensi-iltansa kohutun brittiläisen näytelmäkirjailijan Sarah Kanen näytelmä Cleansed (1998). Teos kuvaa laitosta, ”yliopistoa”, jossa ryhmälle ihmisiä suoritetaan toinen toistaan hirvittävämpiä ihmiskokeita.
Muutama vuosi myöhemmin 2004 Koko-teatterissa esitettiin jälleen Kanea, kirjailijan esikoisteosta nimeltä Blasted (1995). Näytelmän sotakuvaus ja in-yer-face-teatteriestetiikka tekivät Sarah Kanesta aikanaan kertaheitolla sekä vihatun että arvostetun näytelmäkirjailijan. Kanen vahvat, omalakiset näytelmät olivat monelle brittiyleisössä yksinkertaisesti liikaa.
Nyt vuonna 2022 tuo kuohunta näyttäytyy kummallisena. Tuntuu, että pyörremyrskyssä oli kyse ennemminkin kirjailijan nuoresta iästä ja sukupuolesta kuin väkivaltaisesta kuvastosta vauvan syömisineen.
Tänä keväänä, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, Koko-teatterissa palattiin kirjailijan teosten äärelle Sarah Kane -ohjelmistokokonaisuuden myötä. Se koostui Kanen tekstien Craven (1998) ja 4.48 Psychosiksen (2000) tuoreesta tulkinnasta, mutta myös menneiden näyttämöversioiden muistelusta paneelikeskustelun, valokuvanäyttelyn ja Blasted-lukudraaman myötä.
4.48 Psychosis sai Koko-teatterin ensi-iltansa Moe Mustafan ohjaamana jo viime vuoden puolella. Näytelmä jäi aikanaan Sarah Kanen viimeiseksi työksi. Romahtaneesta mielenterveydestä kertova teos heijastuu vahvasti Kanen omaan elämään. Kane sairasti vuosia alati pahenevaa masennusta ja tappoi itsensä ennen kuin 4.48. Psychosis ehti saada ensi-iltansa vuonna 2000.
Näytelmässä ei ole nimettyjä henkilöitä eikä se sijoitu tarkkaan aikaan tai paikkaan. Teoksen keskiössä on masennus ja mureneva mieli. Se rakentuu mielensisäisistä monologeista ja vyöryvistä, synkistä ajatusketjuista sekä kohtauksista, jotka muistuttavat potilaan ja lääkärin välistä dialogia. Näytelmäteksti on täynnä olemassaolon kipuilua ja itsetuhoisen ihmisen lohdutonta rakkaudenkaipuuta.
Vaikka 4.48 Psychosis -näytelmän voisi nähdä helposti Kanen oman tuskan vuodatuksena, jonkinlaisena esipuheena lähestyvälle väkivallalle itseään kohtaan, säilyy teksti myös tulkinnoille avoimena. Yksityiskohtaisista näyttämöohjeistaan tunnettu Kane jätti näytelmän täysin ilman parenteeseja.
Moe Mustafa on ohjannut tekstin kahdelle näyttelijälle. Sara-Maria Heinonen ja Katimari Niskala tuovat hajonneen mielen yhteisvoimin näyttämölle. Näyttelijöiden suoritukset limittyvät ja risteävät kunnes erkanevat pieniksi hetkiksi perinteisempään dialogiin. Tekstiä puhutaan myös paljon suoraan yleisölle. Sairaalasta mielen sisälle liikuttaessa fyysinen kontakti ja koreografioidut hetket valtaavat alaa.
Koko-teatterin näyttämökuva on riisuttu puhtaaksi. On vain kaksi valkoista pölkkyjakkaraa ja lavan takaosassa suuri näyttö, johon heijastetaan särkyneen sielun maisemia. Visuaalinen keveys toimii vastakohtana Kanen tekstin raskaudelle. Kliinisen pelkistetty näyttämö toistaa Kanen tekstistä piirtyvää sairaalamaailmaa ja sairaan mielen erämaata. Kaiken keskellä on rikkinäinen ihminen.
Lue koko Eeli Vilhusen kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2022.
