Aprillipäivänä Kansallisteatterin Hamlet-esityksen lopussa tapahtui paha haaveri. Ofeliaa esittävä Fanni Noroila taittoi aivan esityksen viime metreillä nilkkansa. Hänet kiidätettiin päivystykseen jo ennen loppukiitoksia. Nilkka oli murtunut, eikä sille saanut varata lainkaan. Toipuminen vei Noroilan pyörätuoliin kuudeksi viikoksi jalka kipsattuna.

Tämä ei ollut ainoa takaisku Samuli Reunasen ohjaamassa Hamletissa, jonka nimiroolissa on Olavi Uusivirta.

”Perutaanko esitykset, paikataanko Ofelian rooli? Ne olivat ensimmäisiä hätäisiä kysymyksiä”, kertoo Uusivirta.

”Mutta pian rauhoituttiin ja alettiin miettiä asiaa toiselta kannalta. Miksi ylipäätään ajatus pyörätuoliin sidotusta Ofeliasta tuntui aluksi täysin poissuljetulta? Voisiko roolin tehdä myös pyörätuolista käsin, jalka kipsissä? Tajuttiin, että sehän voisi tuoda tulkintaan aivan uuden puolen.”

Odottamaton tilanne avasi työryhmälle syvälle porautuvia eettisiä kysymyksiä esittämisen tavoista. Ehkä Fannin kipsi olikin lahja esitykselle?

”Itse asiassa kävi niin, että kipsi toi tulkintaan uudenlaista syvyyttä. Päädyttiin myös siihen, että mitään kohtauksia ei ole tarkoituksenmukaista muuttaa, ei edes sellaisia, joissa Hamlet käyttäytyy väkivaltaisesti pyörätuolissa istuvaa Ofeliaa kohtaan, koska miksi vammaista pitäisi kohdella erityisellä tavalla.”

Samalla kipsi nousi yhdeksi uudeksi symboliksi koko esityksen tematiikan kannalta. Hamlet-tragedian perussanoma, sen markkinoinnissakin toistunut ”maailma on sijoiltaan” sai rinnalleen uudenlaista sisältöä. Esitys alkoi kertoa myös siitä, että koko maailma on kipsissä!

”Juuri tämä tapahtumaketju on esimerkki niistä ihmeistä, sitä näyttämön taikaa, jota elävä ja jatkuvassa liikkeessä oleva esitysprosessi synnyttää. Tapahtuma osuu yksiin oman ajatteluni kanssa; minusta esitys ei ole koskaan valmis. Ensi-ilta ei merkitse minulle mitään käännekohtaa tai kulminaatiopistettä, ja olisin valmis jatkamaan esityksen kehittämistä loputtomasti.

Ajattelen ylipäätään, että esitys ei koskaan tapahdu erossa ulkomaailmasta. Sen ei pidä olla kiveen hakattu, fiksattu teos jota vain toistetaan, kun se on saatu valmiiksi.”

Näyttämö ja todellisuus

Noroilan onnettomuutta oli edeltänyt jo yksi iso takaisku. Silläkin on suuri vaikutus lopputulokseen. Tammikuuhun suunniteltua ensi-iltaa oli jouduttu siirtämään melkein kahdella kuukaudella korona-epidemian aallon takia. Kun uusi ensi-ilta vihdoin koitti maaliskuun yhdeksäntenä, koko maailma oli muuttunut. Helmikuun 24. päivänä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

”Aika lintukodossa tuli päätökseen. Minun ja vanhempieni sukupolvet ovat saaneet tuudittautua rauhan ajan Eurooppaan. Olemme luulleet, että se on normaali tila. Mutta se olikin poikkeus! Nyt tiedetään, että keskinäinen taloudellinen riippuvuus ei ole rauhan tae. Ja meidän takaraivoomme jäi kytemään pelko: emmekö olekaan turvassa.”

Muuttunut todellisuus vaikutti myös Hamletin työprosessiin.

”Vaikka emme tällaisten mullistuksen keskellä tekisi mitään muutoksia itse esitykseen, niin yleisön katsomiskokemus on ihan eri, sillä esitystä luetaan aina vallitsevan maailmantilanteen läpi.”

Maailman järkkyessä myös Hamletin tekoprosessissa ajauduttiin hienoiseen kriisiin. Näytelmän alku oli tuottanut päänvaivaa ja siihen oli etsitty oikeanlaiselta tuntuvaa ratkaisua. Uusivirta ehdotti, että hän tulisi lavalle yleisöovista raahaten mukanaan suurta kaappikelloa.

”Roolihahmoni olisi alusta asti ollut veren peitossa ja muut olisivat heitelleet kaappikellon täyteen kirjoja. Tämä olisi ollut fanipojan silmänisku Heiner Müllerin Hamletinkoneen suuntaan, mutta päädyimme kumartamaan suosikilleni esityksen muissa osissa. Tulkinnassa on paljon viittauksia tekstin ulkopuolisiin asioihin.”

Enää se ei tuntunut toimivan, sillä muutamassa viikossa totaalisesti muuttunut todellisuus tuotti paremman ratkaisun.

Isien raskaat haamut

Ukrainan sotaa oli jatkunut kaksi viikkoa, kun uusi ensi-ilta vihdoin koitti maaliskuussa. Nyt esitys alkoi sillä, että Hamlet raahasi lavalle muoviin käärittyä isän haamua. Sellaista ruumiskääröä, joita olimme joutuneet uutiskuvien myötä todistamaan pian sodan sytyttyä.

”Isän haamusta tuli näytelmään keskeinen elementti.”

Alkukuvan myötä 1600-luvun alussa luodun tragedian yhtäläisyydet katsojan tämänhetkiseen tunnetilaan päivittyivät kertaheitolla.

Uusivirrasta haamu kertoo myös jotain tärkeää koko Euroopan historiasta. Siitä, jossa isien ja isoisien sotaisa menneisyys yhä uudestaan muokkaa koko historian kulkua.

”Shakespearen klassikosta nousi väkisin esiin lauseita, kuten ’Kanuunoita valetaan yötä päivää. Rautaa rahdataan rajalle ulkomaita myöten.’”

Hamletin avauskohtauksessa prinssi toteaa myös, että on raahannut isänsä haamua perässään jo 400 vuotta. Isän taakka, isien taakka pojilleen, on yksi oivallisen tulkinnan ytimiä. Merkillinen yhteensattuma tässä näyttämön taikapiirissä oli se, että isän haamua esittää Uusivirran oma isä Matti Uusivirta.

Lue koko Raisa Rauhamaan kirjoittama haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2022.