Kun tätä haastattelua tammikuun lopussa tehtiin, Turun kaupunginteatterin toimitusjohtaja Arto Valkama ja taiteellinen johtaja Mikko Kouki olivat odottavalla kannalla. Pian tiedetään, antaako aluehallintovirasto teatterin avata ovensa yleisölle ja jos antaa, millaisin reunaehdoin.

”Meillä on odottamassa tuolla tuhat viisisataapalainen palapeli, jota alamme koota. Jos nyt saadaankin esittää, niin meidän pitää saada nuo lämmitettyä, sitten meidän pitää katsoa nämä ja nämä ja nämä”, Arto Valkama miettii.

Ennen sitä pysähdymme pohtimaan parijohtamista. Siitä Valkamalla ja Koukilla on sanansa sanottavana, vaikka he eivät usko pystyvänsä muodostamaan yleispätevää parijohtamisen teoriaa. Kokemusta työparina toimimisesta heillä on pian kaksikymmentä vuotta – melko pitkä aika, jos katsoo nykyisin tiuhaan tahtiin syntyviä ja erkanevia parijohtajapolkuja.

Parin nykyisen saumattoman yhteistoiminnan ymmärtämiseksi on syytä kartoittaa heidän kulkemansa matka. Siinä korostuu turkulainen Linnateatteri, jonka synnyttäminen ja kehittäminen esiintyvät heidän puheessaan tuon tuosta. Kelataan siis alkuun.

Sekä Turun kauppakorkeakoulussa markkinointia opiskellut Valkama että Teatterikorkeakoulun näyttelijänkoulutuksen käynyt Kouki pitävät päätymistään teatterinjohtajiksi sattumana. Vaikka kummallakaan ei ollut pienintäkään ajatusta ryhtyä johtajaksi, he näkevät omissa persoonissaan ja kiinnostuksenkohteissaan otollisen maaperän johtajuudelle.

Valkama-Koukin varsinainen johtamisen korkeakoulu Linnateatteri syntyi harrastajapohjalta toimineen Teatteri Suden ja valtionosuusjärjestelmään kuuluneen ammattiteatteri Turun Uuden Teatterin yhdistyessä vuonna 2003. Kumpikin oli pahoissa vaikeuksissa: Sudella ei ollut tilaa ja toiminta oli loppumaisillaan, Uusi Teatteri oli ajautumassa konkurssiin.

Syntyvää teatteria johtamaan pyydettiin turkulaisellakin teatterikentällä aktiivisesti toiminut Mikko Kouki. Kun hän pohti vastausta saamaansa tarjoukseen, hän kääntyi monissa teatterihallinnon liemissä kiehuneen Reima Jokisen puoleen.

Mikko Kouki: ”Olimme intialaisessa syömässä Stadissa. Reima tutustui muutaman edellisen vuoden tilinpäätökseen ja katsoi, että aika heikoltahan tämä näyttää.”

Jokinen kuitenkin kehotti lähtemään, jos omaa kiinnostusta riittää – ja ottamaan rinnalle talouspuolen ihmisen. Näin mukaan tuli Arto. Hän oli jo vaikuttanut yhdistyvän teatterin toisessa puoliskossa Teatteri Sudessa, jossa rakensi aluksi lavasteita ja myöhemmin hallituksessa budjetteja.
Arto Valkama: ”Olin jo pesemässä käsiäni siitä ja keskittymässä kouluun. Ajattelin kuitenkin, että Reimalla on pitkä kokemus alalta. Tunsin myös Mikon entuudestaan, ja meillä oli hyvä kemia keskenämme. Mietin, että voihan tätä kokeilla pari vuotta. Ja sitten koulusta ulos. Olin menossa silloisen uuden median suuntaan – tein gradun digi-tv:stä – mutta tulikin tällainen harhapolku vanhaan mediaan.”

Yhteinen sotakokemus

Työparin taival oli alkanut jo hieman aiemmin Closerin tuotannossa, jossa Kouki oli näytellyt ja Valkama ajanut valoja. Hyvä kemia kantoi alussa, kun teatterin pyörittäminen oli pinnalla pysyttelyä. Nykyhetkestä käsin Kouki kutsuukin Linnateatterin-kautta yhteiseksi sotakokemukseksi.

AV: ”En tiedä, ajatteliko sitä niinkään johtamisena vaan selviytymisenä. Ensimmäiset vuodet olivat selviytymistä, ja se loi sellaisen työn tekemisen tavan, että ei voi paeta mitään vastuuta, koska kaikki on siinä. Ensimmäiset vuodet mietittiin, saadaanko palkat maksettua. Vuokrat jätimme maksamatta.”

MK: ”Eikä palkkojakaan aina saatu. Minä sain ensimmäisen palkkani mattona. Tavallaan ymmärsin, mihin nimeni laitoin, mutta ehkä vasta jälkikäteen tajusin, että minähän itse henkilökohtaisesti nämä lainat maksan, jos tämä talo ei pysty niitä maksamaan. Menimme töihin aamulla joskus kuuden aikaan ja olimme iltamyöhään. Itse soiteltiin, myytiin ja tehtiin kaikenlaista.”

AV: ”Jonain yönä yhdeltä ajattelin, ettei tästä tule mitään. Ryhdyin tekemään teatterin nettisivuja. Tein niitä sitten öisin, kun oli niin kauhea stressi, ettei saanut nukuttua. Nyt puhutaan paljon startupeista. Linnateatterillahan oli hyvin saman tyyppinen tarina: eletään kädestä suuhun, tehdään työtä yötä päivää ja sitten se saadaan vihdoin onnistumaan. Onnekasta sattumaakin oli mukana. Mitään ei voinut suunnitella etukäteen.

Paljon oli intuitiivisia hetkessä tehtyjä päätöksiä, jotka sitten pelastivat sen tallin. Syntyi yhteinen kokemus, miten asiat saa toimimaan, jos ollaan todellisissa vaikeuksissa. Muutaman vuoden päästä meillä oli enemmän katsojia kuin alkuvaiheessa. Johtamalla köyhää teatteria oppi kantapään kautta.”

Lue koko Topi Vainikaisen kirjoittama haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 2/2022.