Joanna Haartin on hankalaa puhua näyttelemisestä ilman, että käsitellään kollektiivista Anna Antsalon, Hanna Raiskinmäen, Niina Sillanpään, Niina Hosiasluoman, Noora Dadun ja Haartin muodostamaa Viiksi-instituuttia, jonka koollekutsuja ja instituuttidramaturgi hän on. Instituutista taas on mahdotonta puhua ilman, että puhuttaisiin näyttelemisestä, Rudolf Steinerista ja häpeä-traumasta.
Snellman-korkeakoulusta ja Minna Harjuniemen ja Aune Kallisen ajan Ylioppilasteatterista alkoivat tärkeät kumppanuudet, jotka jatkuivat Teatterikorkeakoulussa. Kanssakulkijoina ovat Rudolf Steiner ja omasta näyttelijäntyön praktiikasta syntyneet käsitykset siitä, mitä kaikkea esittävä tekeminen ja sen jakaminen voisivat olla.
Viiksi-instituutissa on Haarlan mukaan kyse ideaalista ei-hierarkkisesta, yhteisöllisestä kollektiivisesta toiminnasta.
”Tällaista instituuttityöskentelyä kohti olen koko elämäni kulkenut. Se syntyi tarpeesta jäsentää omaa tilannetta, että vapautuisi monimutkaisuuksista, joihin on itsensä sitonut. Vaikka nyt tajuan, että kaikki on vielä paljon monimutkaisempaa.”
”Oli tarve luoda paikka, tila tai rakenne, jossa voi tehdä tietoisuus- ja transformaatiotyötä näyttämöllä. Kaikki mikä tulee esiin prosessissa – pimeä aine, projektiot, vaivalloisuus – eivät instituutissa ole vain kiusallinen sivujuonne. Siellä voimme keskittyä juuri siihen ja sen hoitamiseen.”
Joanna Haartti on uransa keskivaiheilla ja risteyskohdassa. Omaa praktiikkaa harjoittamalla on kertynyt sellaista ammatillista kokemusta, asiantuntijuutta ja hiljaista tietoa, jonka käyttöaluetta hän haluaa laajentaa. Oman asiantuntijuuden laajentamisesta on kyse jokaisen instituuttilaisen kohdalla. Instituuttia ei olisi ilman paria vuosikymmentä jatkunutta tiivistä kollegiaalista ystävyyttä muiden instituuttilaisten kanssa.
Metodi ja jojottelu
Vahva ideaalielämä langettaa myös isot varjot. Haartti puhuu trampoliinimetodistaan, jossa ei ollut synkassa ankaran yliminänsä kanssa. Hän kertoo siitä, miten monimutkaiseksi ja vaivalloiseksi se teki näyttelemisen ja miten hän paradoksaalisesti myös rakastaa tätä monimutkaisuutta.
”Se loi mielettömän dynamiikan. Vahva ideaali ja sitten vastakuvat, jotka hyökyvät päälle näyttämöllä. Nuorempana se kaikki aiheutti projisointeja. Silloin oli aina joku väärin juuri siksi, että työskentelemme potentiaalin ja ideaalin kanssa. Kysyin itseltäni, onko terveellistä tällä tavoin jojotella.”
”Iämän myötä olen antanut itselleni luvan haaveilla, katsoa näyttämön potentiaalin ja hyväksyä sitten, mitä sieltä nousee esiin.”
Haartti ratkoo hieman samantapaisia kysymyksiä kuin Esa Kirkkopelto, vaikka praktiikan lähtökohdat eroavakin toisistaan. Viiksi-instituutin prosessi oli jo alkanut aiemmin, mutta Ruusuruoska oli merkittävä kannustin ja teki entistä enemmän tilaa instituutille.
”Steinerin käsitteet ’fyysinen ruumis’, ’eteerinen keho’, ’astraalikeho’ ja ’minuus’ ovat omanlaisensa hetteikkö. Herätellään kuvitteellista tietoisuutta eetterikehossa, jossa koko ajattelu muuntuu ruumiilliseksi tapahtumiseksi miltei kuin ajattelusta tulisi kehollinen kosketuselin, joka on jatkuvassa muuntumisen tilassa. Tällaisella aikakeholla voi matkustaa mikrokosmisen maailman syövereihin ja tavoittaa toisia tietoisuuksia.”
”Eetterikehossa tuntuvat elämän prosessit: virtauksia, lämpöä, raskautta, laajenemista, keveyttä ja kippuralle menoa. Minulle eetterikeho on miellyttävämpi tulokulma kuin esimerkiksi henkilökohtainen emootiokeho. Ei enää olla kiinni omissa emootioissa.”
Tällaiset asiat Haarttia kiinnostavat. Hän haluaa tehdä transformaatio-, integraatio- ja hoitotyötä näyttämön avulla. Mitään viimeistä sanaa näyttelemiseen tai näyttämöön hänellä ei ole.
”Ihailen monia näyttelijöitä ja tajuan oman rajoittuneisuuteni. Minulla ei ole ihanteellista näyttelijän työkalupakkia. Olen altis kokonaisuudelle ja ilmapiirille. Voin myös mennä aivan lukkoon. En ole pomminvarma.”
Lue koko Hanna Helavuoren kirjoittama Joanna Haartin haastattelu Teatteri&Tanssi+sirkus-lehden numerosta 1/2022.
