Tämänsyksyinen valtion taloudellinen shokkihoito ja jo sitä edeltänyt pandemia-aika ovat paljastaneet, kuinka vähän poliitikot ja osa taiteen rahoituksesta päättävistä tietää, miten ja minkälaisin talous- ja henkilöresurssein sekä aikatauluin teoksia taideinstituutioissa tehdään.

Erityisen valkoinen ymmärryskartta on vapaan kentän taiteilijoiden työn kohdalla. Tanssija-koreografi Valtteri Raekallio on jo useamman vuoden julkaissut ryhmänsä Raekallio Corpin talouden avainlukuja verkkosivuillaan. Vuonna 2019 ryhmää pyöritettiin noin 150 000 euron budjetilla. Monen pienemmän ryhmän kohdalla puhutaan huomattavasti pienemmistä rahoista.

Raekallio on ollut syksyllä 2021 taiteilijaresidenssissä Irlannissa treenaamassa Antti Röngän koulukiusaamisesta kertovan Elämänkoulu-romaaniin perustuvan uuden koreografiansa liikemateriaalia.

Hän on lopettamassa omaa tanssimistaan ja keskittymässä tanssiryhmänsä Raekallio Corpin johtamiseen ja koreografioihin. Vapaan tanssiryhmän taloudenpito ja rahoituksesta huolehtiminen ovat täysipäiväistä työstä, mutta Raekalliolla alkaa olla vankka kokemus tukenaan. Hän perusti ryhmänsä vuonna 2013. Hänellä teoksen valmistamisen perusjänne on 2–3 vuotta.

”Rahoituksen keräämiseen menee vuosi. Nyt lähetetään apurahahakemuksia vuonna 2022 ja 2023 toteutuville produktioille. Samalla tehdään Antti Salmisen kokeelliseen kirjaan perustuvaa Lomonosovin moottoria, joka saa ensi-iltansa syksyllä 2022. Sitä varten tehdään jo konkreettista työtä ja esituotantoa sekä valmistellaan elokuvaosuuden vaatimaa kuvausmatkaa.”

Eri projektit menevät limittäin.

”Mieleni toimii niin, että olen aika hyvä keskittymään eri asioihin. Elämänkoulun ja Lomonosovin moottori -esitysten lisäksi suunnittelen kesälle 2023 uutta teosta Jaakko Yli-Juonikkaan ja Harry Salmenniemen kanssa.”

[- – -]

Raha ei ole se pointti

Koronakriisin paljastamat poliitikkojen asenteet kulttuuria kohtaan sekä tietämättömyys taiteen elinehdoista ja merkityksestä ovat herättäneet koreografissa voimakasta turhautumista.

”Olen elänyt koko elämäni siinä luulossa, että suomalaisella yhteiskunnalla on sopimus siitä, mitä taide yhteiskunnalle merkitsee. Itsenäistymisen aikaan meillä oli valtava kansallinen projekti: haluttiin suomalaista taidetta, oli kuvataiteen kultakausi, oli edelfeldtit ja sibeliukset, jotka auttoivat meitä luomaan käsitteen ’suomalainen kulttuuri’.”

”Toisen maailmansodan jälkeen haluttiin tehdä ero Neuvostoliittoon, joka oli halunnut assimiloida meidät omaan järjestelmäänsä. Silloin perustettiin Suomen Kulttuurirahasto ja kerättiin ovelta ovelle rahaa suomalaiselle kulttuurille.”

”1970-luvulla suomalaista taidetta määritteli kaksi poolia: silloin konservatiiviseksi mielletty modernismi, joka kysyi, mitä on Suomi ja suomen kieli, ja yleiseurooppalaisesta vasemmistolaisesta taiteesta syntynyt suomalaisversio, taistolaisuus. Näiden poolien välisen konfliktin myötä nousi taas tärkeäksi määritellä, mitä on suomalainen taide ja miksi meillä on suomalaista taidetta.”

”Sen jälkeen tätä keskustelua ei ole käyty, ja sen satoa niitämme nyt, kun esittävät taiteet ovat olleet 18 kuukautta kiinni. Meillähän on Netflix ja Spotify, mihin me tarvitsemme teatteria tai elävää orkesterimusiikkia? Tämä on nyt valtiovallan ja virkamieskoneiston asenne, että elävän taiteen kenttä ei enää ole välttämätön osa suomalaista yhteiskuntaa. Tätä en ollut tajunnut ennen koronaa, vaikka merkit olivat olleet olemassa koko 2000-luvun. Rahaa oli tosin tullut lisää, muttei keskustelua siitä, mitä me taiteelta yhteiskuntana haluamme. Sopimus siitä on nyt romahtanut.”

Raekallio haluaisi nähdä, että sillä mitä taiteilijat tekevät, on yhteiskunnalle merkitystä.

Lue koko Iina Alangon tekemä haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 8/2021