Näyttelijä Nelly Juulia Kärkkäinen uskaltautuu ohjaajaksi ensimmäistä kertaa elämässään. Vapaan kentän taiteilijuuteen pureutuva teos on omakohtainen, eikä se taivu kivutta näyttämölle. Korona estää esitykset kolme kertaa.

12.11.2019

Teemme Minnan, Irinan, Jeren, Kaitsun ja Markin kanssa Teatteri Takomoon Kaksi luisevaa rusakkoa, kepeän kipeän komedian putoamisesta. Minä ohjaan ensimmäistä kertaa. Pääsen heti tekemään sen mielettömän hienossa porukassa. Jos jokin näyttää varmalta, niin se, että meidän ensi-iltamme on 28.5.2020.

13.11.2019

Irina ja Minna lukevat Lallukan harjoitustilassa Minnan kirjoittamaa näytelmää Vildestä ja Olgasta, kahdesta ystävyksestä, kollegasta ja taiteilijasta. Aihe on omakohtainen meille kaikille. Mitä tapahtuu, kun taiteilijan työn arvoa ei tunnusteta? Entä jos tekemisellämme ei ole merkitystä niiden silmissä, joiden taloudellisten päätösten varassa vapaan taiteen on mahdollista syntyä? Mitä minusta jää, jos en jaksa enää perustella olemassaoloani taiteilijana?

Näyttelijät katsovat minua vähintään yhtä uteliaana kuin minä heitä. He muistuttavat lukiessaan ajoittain jonkinlaisia jäniksiä. Aavistan, ettei tämän teoksen tekemisestä tule välttämättä kepeää, aihe kun on melko kipeä kaikille meille. Olen sitäkin enemmän innoissani jutusta. On jo aika tehdä teos vapaan taiteen kentän toimijoista.

Kevät 2020

Otamme kuvia Olgasta ja Vildestä Lallukan juhlasalissa somespektaakkelia varten. Toteutamme sen nyt, kun ensi-iltamme siirtyi vuodella. Tunnelma on innostunut, vaikka taustalla painaa valtava pettymys. Haluan ottaa heistä hyvät kuvat, joita he voivat katsella tämän paussin ajan. Niin he muistavat koko ajan sen, kuinka minä näen heidät.

Syksy 2020

Näyttelijät ovat paussin aikana lähettäneet kuvia kohtaamisistaan kanien ja rusakoiden kanssa Whatsup-ryhmäämme ”Me kolme jotka rusakoimme”. Minä kutsun heidät saareen saunomaan ja annan molemmille lahjaksi jäniksenkorvaiset saunahatut. Heillä on ne päässä, kun kuvaamme videon teokseemme villiintyneistä ystävyksistä Olgasta ja Vildestä tanssimassa alasti Vasikkasaaren metsässä.

Kevät 2021

Ensi-iltaan on vielä kolme viikkoa. Kireä tunnelma piinaa harjoituksiamme. Pelkään, että keinoni ohjata ketään ovat loppuneet. Viime viikolla huusin toiselle näyttelijöistä. Pyysin anteeksi molemmilta törkeää käytöstäni, mutta pohjimmainen, huutoon johtanut tilanne ei ole muuttunut konfliktista huolimatta.

Luulen, että tilanteeseen ja meidän väliseemme luottamukseen vaikuttaa pohjalla leijuva poikkeuksellinen epävarmuus yleensä aivan itsestään selvästä asiasta eli siitä, että ensi-ilta on silloin kun on suunniteltu. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa myös se, että ohjaan ensimmäistä kertaa.

Kaikesta huolimatta tahtoni saada näytelmä valmiiksi vain kasvaa. Minä itse tiedän, että pystyn tähän, ja he näkevät sen viimeistään lopuksi.

Toukokuu 2021

Vieläkin katsoessani näyttelijöitä lavalla saan kymmenen ideaa viidessä minuutissa. Minä näen kaiken täältä! Mitään ei tarvitse keksiä tyhjästä. Tekeminen näyttämöllä muuttuu sisällöksi. Siksi näyttelijän pitää tarkoittaa sitä, mitä hän tekee ja sanoo. Tilanteiden tai mielipiteen demonstroimiselle on hyvin vähän tilaa.

Mieleeni hiipii ajatus rajaamisen tärkeydestä niin sisällön kuin työtilanteenkin suhteen, mutta en halua tehdä sitä. En halua vieläkään lyödä asioita lukkoon. Tiedän kyllä, miksi en.

Jäätanssinumeron boleron tahtiin pitääkin jäädä rakenteiden varjoon ja tapahtua osittain lavasteiden takana niin, että osa Vilden koreografiaa näkyy vain pilkahduksina katsojalle. Olga voisi kriisin vaikutuksesta maalata Hilma af Klintin työtä luutulla seinään. Lopussa hän käynnistää metamorfoosin viimeisen vaiheen lausumalla runon ruususta, jonka Irina itse luki eilen harjoitusten lopussa.

Haluan nähdä lisää siitä, mitä kaikkea rusakoiden maailmassa voi tapahtua. En haluaisi, että näkeminen estyy valmiiksi saamisen paineen vuoksi tai siksi, että esitys täytyy laittaa kasaan ennenaikaisesti.

Lue koko Nelly Juulia Kärkkäisen työpäiväkirja Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 8/2021