Taide ja viihde ovat tarjonneet meille synkkyyden mustimpina ilmentyminä milloin äärimmäistä pahuutta, itsekkyyttä ja väkivaltaa milloin jumalattomuutta. Mutta vuoden aikana olemme oppineet, että samasta paikasta löytyy myös yksinäisyys, eristyneisyys ja tarkoituksettomuus. Pandemia on riehunut yli vuoden, ja kestokykymme alkaa pahasti rakoilla; tarvitsemme toisia ihmisiä, omien ajatustemme ja tuntojemme heijastumista johonkin, kosketuksia, laumaeläimen elämää.

Näyttelijä Samuli Niittymäki toi helmikuussa Takomoon ensi-iltaan eristämistä ja sen seurauksia valvovan ihmis- ja rottakokeen. Plup plup – two water bottles -esityksessä seuraamme Rättflixiltä rottakoetta. On onnistuttu ratkaisemaan rottien kieli; vikinä ja juuston reunoihin jätetyt merkit voidaan tulkita ihmiskielelle, ja näin saamme tietää, mitä rotta miettii.

Niittymäki on Teatterikorkeakoulusta valmistumisensa jälkeen (2010) opiskellut elokuvaleikkausta ja dramaturgiaa.

“Siitä lähtien olen etsinyt sopivaa ajankohtaa ja aihetta soololle. Kokosin työryhmän vuonna 2019 ja hain produktiolle apurahaa. Tämä on ensimmäinen oma ohjaukseni. Myös käsikirjoitus on minun”, hän kertoo puhelimessa.

Niittymäki sanoo, että esityksen taustalla on myös elämänmuutos, jonka hän teki vuonna 2018.

“Kun lockdownin jälkeen viime keväänä varmistui, että sain apurahaa, kirkastui minulle myös se, että esittäisin soolossani laboratoriorottaa. Näin sain ilmaa omakohtaisen aiheen ja esityksen väliin. “

Koehuoneen kirkkaassa valossa rotta-Samuli tuottaa uskomattoman fyysisen kärsimyskoreografian ja liikkeellisen ilotulituksen. Näyttelijällä on pitkät viikset ja häntä sekä nappisilmäpiilarit, mutta itkettävin ja naurattavin rottuus syntyy hänen kehonsa loputtomasta muovautumiskyvystä ja pohjattoman yksinäisyyden aurasta. Toki rotta on myös vihainen eikä se sääli itseään, jolloin katsoja saa tarpeellista etäisyyttä väistämättömään tragediaan.

Yksin koehuoneeseen eristetty rotta ei voi juuri muuta tehdä kuin olla ja valita juomakseen vettä tai huumevettä. Esityksen kokeessa tutkitaankin addiktion syntymistä.

Niittymäki sanoo, että esityksen läpivieminen oli fyysisesti raskaampaa kuin hän oli luullut.

Myös ’rottakieli’, maiskuttelu ja naksuttelu, on fyysistä.

“Aluksi ajattelin, ettei olisi tekstiä ollenkaan. Olen itse pitänyt kansainvälisistä esityksistä, joissa puhuttua kieltä en ole ymmärtänyt, ja se on ollut käännöstekstinä ennakkoon luettavissa. Silloin seuraan paljon tarkemmin näyttelijöiden olemusta, fyysistä tulkintaa. Halusin myös lähteä kokeilemaan, uskonko itse olevani enemmän rotta, jos en puhu ihmisten kieltä”, Niittymäki naurahtaa.

Taustalla ja kehyksenä esitykselle on 1950-luvulla Yhdysvalloissa tehdyt rottakokeet, jotka tutkijoiden mukaan todistivat, että rotta addiktoituu huumeisiin erittäin suurella todennäköisyydellä. Kokeissa häkkiin suljetulle rotalle ei tarjottu ruokaa, vain puhdasta sekä huumetta sisältävää vettä. Kun sosiaalisesta ja fyysisestä deprivaatioista kärsivä rotta oli lisäksi nälissään, se addiktoitui pikaisesti huumeveteen ja kuoli parin päivän päästä.

1970-luvulla niin sanotuissa rat park -kokeissa addiktioita tutkittiin uudelleen. Väljemmissä oloissa ja lajitovereiden kanssa yhdessä eläneiden rottien avulla huomattiin, etteivät addiktiot olekaan vain todellisuuspakoa vaan yrityksiä ratkaista merkityksettömyyden tunnetta ja sosiaalisen yhteisön puutetta.

“Olin myös nähnyt lyhyen animaation rottakokeista, joista kävi ilmi, kuinka vahvasti länsimaiseen huumeiden vastaiseen politiikkaan ovat vaikuttaneet 50-luvulla tehdyt rottakokeet. Se, että rotta valitsi tässä deprivaatiotilassa huumeveden, ei yllätä ketään, mutta ei se myöskään todista mitään.”

Niittymäki korostaa, että huumeiden vastaisessa politiikassa eivät riitä pelkät sanktiot.

”Se, että hallussapidosta ja käytöstä rangaistaan ilman, että samalla tarjottaisiin hoitoa, on toimimatonta. USA:ssahan rikosrekisterin huumemerkintä jää sinne ainiaaksi, eli yksi virhe määrittää koko elämän. On kuitenkin selvää, että kovien huumeiden myynnin pitää olla kiellettyä.”

Addiktioksi voi kutsua myös nykyihmisen työ- ja tehokkuuskeskeisyyttä, juoksua oravanpyörässä, jonka jossain määrin valitsee itse. Sietämättömissä oloissaan hän sitten hakee helpotusta vaikkapa himoliikunnasta, päihteistä ja unen oikeasta suorittamisesta. Rotta-Samuli jumppaa näyttämöllä itsensä läkähdyksiin kuolettavan tehokkaan jumppavideon tahdissa. Sekin on Niittymäeltä uskomaton fyysinen suoritus: hän hyppii, taipuu, venyy, punnertaa, kunnes jalat leviävät alta, mutta ylös noustaan ja jaksetaanjaksetaan.

Toki työn kautta löytyy myös elämään merkitystä.

“Olen miettinyt paljon itsensä palkitsemisen kulttuuria. Koripalloilija Lauri Markkanen vastaa Saska Saarikoskelle tämän Markkasesta kirjoittamassa kirjassa, ettei voitetun pelin jälkeen juuri palkitse itseään. Tajusin, että Laurille palkinto on se onnistunut peli! Samoin esimerkiksi teatterissa usein onnistuneen työviikon jälkeen me tekijät palkitsemme itsemme juhlimisella ja milloin milläkin. Aivan kuin se onnistunut työ ei olisikaan palkinto, tarkoitus itsessään.”

Tavallaan voi ajatella, että itsensä jatkuva palkitseminen siitä, että on tehnyt työnsä hyvin, vie onnistumiselta painoarvoa, varsinaiseksi päämääräksi muodostuu se metapalkinto.

“Tosin nyt, kun varsinkaan taidealojen ihmiset eivät ole päässeet töihin, on pelkkä työn tekeminen jo luksusta.”

Esitystä voi myös katsoa kertomuksena miehestä, joka menettää huumeille rakkaansa, terveytensä ja oman elämänsä. Häkissään tuskastuvan Samuli-rotan haikeissa muistoissa tämä kuulee puolisonsa kertovan täydellisestä kesäpäivästä lasten kanssa rannalla. Siinä ei ole mitään, mikä ei olisi mahdollista jokaiselle – käsinkosketeltava onnen hetki, jonka toistumisen mahdollisuus pitää ihmisen/rotan kiinni elämässä. Mutta jos valitsee pikavoiton, mahdollisuus on mennyttä.

Samuli Niittymäki ei itse sano kärsineensä pahasti koronarajoituksista. Plup Plup saatiin valmiiksi ajallaan. Tosin sitä ei uusien rajoitusten tultua voimaan voi enää esittää kuin ehkä syksyllä 2021.

”Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolema jäi meillä kokonaan koronan jalkoihin, mutta tv-kuvauksia on voitu varotoimin tehdä.”

Minna Tawast

Kirjoitettu maaliskuussa 2021. Plup plup on saanut lisäesityksiä Takomoon marraskuussa.