Teatteri Viiruksen näyttämöllä näyttelijä Martin Bahne, tai koulutettu kulttuuripersoona, selittää meille kiihkeästi, kuinka ikoninen John G. Avidsenin Rocky-elokuva (1976) veteraaninyrkkeilijästä kuvaa loistavasti yhteiskunnallisen häviäjän kohtalon ja ratkaisujen kautta tietä, jota käyden tuhoamme länsimaisen demokratian ja vahvistamme oikeistoradikalismin nousua. Avidsenin Rockya esittää Sylvester Stallone.

Aluksi Bahnen esittämä kulttuuripersoona on innostunut ja empaattinen, vähitellen hän eläytyy maailman rockyen asemaan ja ratkaisuihin, kunnes siirtyy aikamme kulttuurivasemmiston neuvottomuuteen poliittisen opportunismin ja kyynisyyden edessä. Viimein hän kohtaa väkivaltaisen oikeistoradikalismin.

Rocky! – Return of the Loser on tanskalaisen Tue Bieringin käsikirjoittama ja ohjaama esitys, joka palkittiin Tanskassa vuoden parhaana teoksena ja ohjauksena vuonna 2017. Viirus osti oikeudet franchising-konseptilla, jolloin pakettiin kuuluivat ohjauskonsepti, lavastus ja äänet. Suomessa sen ohjasi Viiruksen taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen.

Minna Tawast: Rocky!-esitys on erittäin ajankohtainen aikana, jolloin olemme Suomessa jo hiukan turtuneita äärioikeisto-oikeisto-oikeistopopulismi-keskusteluun ja samaan aikaan perussuomalaisten kannatus nousee. Näitte esityksen Tanskassa, jossa oikeistopopulismi on vahvempaa ja johtanut tiukempiin toimiin kuin meillä. Miten esitys resonoi mielestäsi Suomen tilanteeseen?

Jussi Sorjanen: Oikeastaan juuri tuon mainitsemasi asian johdosta. Oikeistopopulismin nousu on ollut trendi jo pitkään, Suomessa siihen herättiin isommin varmaan 2011 jytkyn aikaan, eikä tilanne ole mitenkään hiljentynyt, vaan vakiintunut. Se on osa nykypolitiikkaa ja -yhteiskuntaa, halusimme tai emme. Kuinka voimakas se tulee jatkossa olemaan, riippuu mielestäni erityisesti siitä, miten oikeistopopulismin poliittiset vastavoimat saavat rivinsä kasaan. Ja sitä tämä esitys mielestäni käsittelee jopa enemmän tai vähintään yhtä paljon: Miksi vasemmisto on niin voimaton? Miksi yhdistyminen on vaikeaa tai mahdotonta?

MT: Mihin itse ihastuit Tanskan esityksessä?

JS: Erityisesti sen salakavalaan ”kiehuvan veden dramaturgiaan”. Istutaan viileään veteen ja sitten huomataan jossain vaiheessa, että se kiehuukin eikä pois enää pääse! Se lähtee rennosta, avoimesta, luentomaisesta, melkeinpä pitchauksen tyylisestä avoimesta yleisösuhteesta ja päätyy täysin teatterilliseen, suljettuun muotoon, joka lopuksi puhkaistaan – tehdään reikä todellisuuteen – tuomalla poliitikko näyttämölle.

Kirkas, yksinkertainen mutta todella rohkea kokonaisajattelu oli vangitsevaa. En tiennyt yhtään, mitä olin menossa katsomaan. Luulin etukäteen esityksen kertovan Sylvester Stallonen leffoista, joita en siis ollut nähnyt. Ja niinhän se tavallaan kertoikin, mutta jossain vaiheessa tajusin, että ei se Syltty tainnut kuitenkaan tosi-tv:seen mennä nitomaan silmäluomiaan yhteen tai muuta. Siinä ei erottanut, että missä leffa-Rockysta puhuminen loppui ja poliitikko-Rockysta puhuminen alkoi. Hienous olikin, että ne menivät limittäin.

MT: Saitko tehdä muutoksia alkuperäiseen ohjatessasi Rockya!? Jos, mihin muutokset liittyivät?

JS: Koko produktion lähtökohta ja sen vieminen kohti tuotantopäätöstä oikeastaan perustui siihen, että emme halua tehdä muutoksia. Siis en olisi suostunut ”ohjaamaan itse”, vaan meistä Martinin kanssa tuntui siltä, että tuohon muotoon ei ole mitään lisättävää tai pois otettavaa.

Alkuperäinen idea oli, että Tue Biering ryhmineen tulisi tekemään uudestaan koko homman, mutta eri näyttelijällä. Minä olisin toiminut jonkinlaisena apulaisohjaajana tai harjoituttajana.

Kuitenkin sekä käytännön syistä, että tuotannollisista ja periaatteellisista syistä päädyimme Tuen ehdotuksesta siihen, että minä ohjaan. Ohjaamiseen liittyy tuhoton määrä pieniä ja isoja valintoja promokuvan ideoinnista ja toteuttamisesta lähtien, että tämä oli näin jälkikäteen ajateltuna ainoa mahdollinen ratkaisu. Siinä vaiheessa myöskin Tue antoi minulle valtuudet ohjata. En kuitenkaan lähtenyt muuttamaan peruskonseptia mihinkään.

Katsoimme ryhmän kanssa tallenteen pariin kertaan, muttemme lähteneet ele eleeltä tai kuva kuvalta. Kohtausten ja episodien kestot otin aika tarkasti talteen, että hahmottaisin missä kokonaisrytmi menee suhteessa alkuteokseen. Isossa kuvassa kaikki varsinaiset ohjausratkaisut ovat Tuen käsialaa, ja minä otin tehtäväkseni istuttaa ne meidän versioomme siten, että ne tuntuvat orgaanisilta. Mikrovalintoja ja painotuksia on tietysti paljon ja niitä on mahdotontakin erottaa.

Sitten on tietysti mainittava, että meidän tekninen henkilökuntamme otti isoa ja kunnioitettavaa vastuuta lavastuksen sekä valon ja äänen suunnittelusta ja toteutuksesta. Saimme Tanskasta melko väljät ohjeet. Niiden ja videon avulla henkilökuntamme lähti ratkomaan ääntä ja valoa suhteessa meidän tilaan.

Esityksessä lotrataan vedellä ja maalilla sen verran, että tilassa pitää olla vesieristystä ynnä muuta. Minähän sanoin aluksi tekniikallemme, että ”ei tartte mitään erikoista, tyhjä musta tila ja sika roikkumaan kattoon”, mutta olihan siinä sitten vaikka mitä. Siitä tuli kustannuksiltaan lopulta ihan normaalin ensemblejutun kokoinen.

Harjoitusten loppuvaiheessa Tanskan versiossa mukana ollut teknikko Henrik Bank kävi katsomassa pari läpimenoamme ja antoi kullanarvoisia oikoteitä niin tekniseen kuin ilmaisulliseenkin puoleen.

Luulen, että siinä säästyi pari työviikkoa.

MT: Rocky! on myös esityksenä kiinnostava. Erittäin raskas ja ladattu monologi, jonka Bahne vie hienosti maaliin. Miten lähestyitte tekstiä?

JS: Martin teki valtavan duunin tekstin kanssa ennen kuin aloitimme yhteiset harjoitukset. Harjoitusaikaa oli itse asiassa vain pari-kolme viikkoa. Sitä ennen Martin paukutti sen kaaliinsa niin, että olimme suoraan läpimenovaiheessa, kun aloitimme yhdessä. Se yhteinen kokemus Tanskasta oli niin vahva ja teksti on niin suora, se ei piilottele mitään, että kovin suurta analyysivaihetta ei tarvittu. Tai ehkä tarvittiin, mutta se venyi niin pitkälle aikajänteelle (kevät 2019–syksy 2021), ettei se tuntunut varsinaiselta työvaiheelta. Ja kuten sanottu, tekstin istuttaminen näyttämölle oli kehystetty jo alkuperäisessä versiossa todella selkeästi.

Martin kyllä teki Marianne Möllerin kanssa tekstiin, tai ehkä enemmänkin käännökseen, joitakin muutoksia, jotka istuvat paremmin tähän meidän kontekstiimme ihan sanavalintojen, lauserakenteiden ja viittausten tasolla.

Ehkä käytimme jopa enemmän aikaa tekstimassan väliin tuleviin tekoihin. Esityshän on todella fyysinen, vaikka päällimmäisenä siitä ehkä jää mieleen valtava tekstimassa. Tekojen motivointi ja merkitys, sävy, kesto, leikkaukset ja niin edelleen ovat sellaisia, joita ei voi etukäteen päättää vaan ne täytyy löytää siinä lattialla. Samoin se, minkälainen energeettinen kaari tai matka esityksessä on. Se on todella kiinnostavaa ja myös iltakohtainen juttu.

Monologi on kyllä mieletön laji, siellä on aivan yksin ja yleisön armoilla hyvässä tai pahassa. Tässä lähdettiin hakemaan mahdollisimman vahvaa integriteettiä ja semmoista asennetta, ettei Martin esiintyjänä tarvitse yleisön kiitosta tai nauruja sen kummemmin. Pidän edellä mainittua asennetta muutenkin tavoiteltavana, mutta tässä siihen piti kiinnittää erityistä huomiota, koska käytännössä Martin kohdistaa koko homman yleisölle. Siinä onkin duunia: Olla kontaktissa itseensä ja yleisöön tässä ja nyt ja samanaikaisesti olla välittämättä yhtään sen kummemmin nyrpeistä kuin nauravistakaan naamoista. Viedä vaan vaan se oma, 1,5 tuntia kestävä juttu mahdollisimman kirkkaasti maaliin. Ihailen Martinin kykyä toimia juuri näin.

MT: Kulttuurivasemmistolaine tai vasemmistoradikaali voi esityksessä aika huonosti. Hänellä ei ole enää aseita, kun rockyen aluksi puhdas luokkaviha muuttuu arvokonservatismin ja jonkinlaisen moraalirelativismin yhdistelmäksi. Mistä aseettomuus pohjimmiltaan johtuu? Minusta emme juuri käy tätä keskustelua Suomessa.

JS: Minusta hän ei ole vasemmistoradikaali vaan ihan tyypillinen oman kuplani edustaja, kulttuurivasemmistolainen, ylempää keskiluokkaa oleva taiteilija. Minun on helppo samastua häneen. Itse asiassa hänen radikaalittomuuteensa on ongelma.

Mutta tuo aseettomuus on todella keskeinen kysymys; miksi ”me” emme osaa järjestäytyä? Itse lähden ratkomaan asiaa jostain mukavuudenhalusta tai turvallisuudentunteen menettämisen pelosta käsin. Tue Bieringin teksti tiivistää sen lauseeseen ”eniten pelkäävät ne, joilla on eniten menetettävää.” Minusta tuo on aika hyvin sanottu ja tunnistan siitä paljon itseäni. Ja viiteryhmääni.

Se menettämisen pelko liittyy myös mitä suurimmassa määrin sosiaaliseen asemaan, joka taas kytkeytyy talouteen ja sen rakenteisiin. Me täällä kuplassa emme oikein uskalla konfrontoida toisiamme, koska kaikki ovat potentiaalisia työnantajia, apurahanmyöntäjiä, työntekijöitä, kollegoita, mitä tahansa. Ala on pieni ja sillä on pitkä muisti. Muun muassa tämä johtaa tilanteeseen, jossa ihan järkeväkin konfrontointi, itsereflektio ja keskustelu on varovaista.

Avoin ja rehellinen keskustelu synnyttäisi luottamuksen ilmapiiriä ja luottamus taas mahdollistaisi järjestäytymisen. Järjestäytyminen mahdollistaisi tilanteen, jossa ei enää oltaisi niin ”aseettomia” kuin meidän esityksemme päähenkilö on.

Koen siis niin, että kulttuurivasemmisto ei reflektoi itseään tarpeeksi, vaan ulkoistaa kaiken pahan juurikin rockyille eli vaikkapa perussuomalaisille. Tämä oli minulle se polttavin syy tehdä tämä esitys.

MT: Onko perussuomalaisuus tie oikeistoradikalismiin?

JS: Varmaan yhtä paljon kuin vasemmistolaisuus on vasemmistoradikalismiin. Tai kannabis heroiiniin. Tai ohjaajuus teatterinjohtajuuteen.

Mutta onhan oikeistoradikalismi kyllä tällä hetkellä aika paljon kovemmassa huudossa kuin vasemmistoradikalismi. Ja perussuomalaiset on isompi puolue kuin selkeät vasemmistopuolueet yhteensä, joiksi ei minusta hyvällä tahdollakaan pysty laskemaan SDP:tä tai varsinkaan vihreitä.

MT: Minkälainen viesti on aidon poliitikon, perussuomalaisten Erika Veltheimin, puheen tuominen esityksen loppuun?

JS: Ideana siinä on, että [oletettu] kulttuurivasemmistolainen yleisö kokee, että sen tilaan tunkeudutaan. Tekona oikean poliitikon tulo näyttämölle siirtää sen kokemuksen, jonka näkökulmahenkilö on käynyt läpi, yleisön kokemukseksi. Siis toivottavasti. Ja toivottavasti se myös hämmentää ja sekoittaa pakkaa esimerkiksi sillä, että perussuomalainen poliitikko ei ole öyhöttävä keski-ikäinen mies, vaan korkeasti koulutettu nuori nainen. Kävimme hänen kanssaan kyllä tarkkaan läpi sen kontekstin, mihin hän on tulossa ja miksi. Hän näki tallenteen Tanskan esityksestä ja kävimme useita keskusteluja ennen kuin edes kysyimme hänen lopullista mielipidettään mukanaolosta.

Tämä on myös olennainen – ratkaiseva – osa esityksen konseptia, eikä se minusta voisi loppua millään muulla tavalla. Itsellänikin on ristiriitaiset olot sen suhteen ja juuri se on se pointti.

Minusta emme pyri lisäämään ymmärrystä häntä kohtaan. Jos katsojan ymmärrys lisääntyy, niin se on hänen asiansa ja hänen ratkaistavakseen jää, mitä tuolla ymmärryksen lisäämisellä sitten tekee. Minusta tämä on jopa kuin suoraan Brecht -oppikirjasta. Ja se on positiivinen asia, minulle.

MT: Onko sian ruho oikea?

JS: Ei. Tanskassa käytettiin oikeaa ruhoa ja se oli myös alkuperäisen työryhmän edellytys tälle produktiolle. Siis siinä vaiheessa, kun kaavailtiin että alkuperäinen ryhmä osallistuisi esitykseen enemmänkin.

Suomen lainsäädäntö ei kuitenkaan mahdollista, että siasta oltaisiin tehty esitysviikon jälkeen ruokaa, kuten Tanskassa tehtiin. Meille jäi siis vaihtoehdoksi teurastuttaa 10 sikaa (1/esitysviikko) ja dumpata ruhot jonnekin – mihin? Paloiteltuna roskiksiin ympäri Jätkäsaarta vai miten? Ja tätä suurempi oli tietysti eettinen ongelma: minun ja meidän mielestämme 10 sian teurastaminen vain meidän produktiotamme varten oli mahdoton ajatus. Yritin miettiä, että olisiko yksi ollut mahdollinen eettisesti, olisinko pystynyt nukkumaan sen ajatuksen kanssa? Ehkä. Entä kolme, neljä? Tuskin.

Päädyimme siis pitkän ajatusprosessin ja aikamoisen väännön jälkeen ottamaan riskin, että teetämme niin hyvän sianruhon kuin mahdollista ulkopuolisella tarpeistovalmistajalla. Työn määrä (kahdelta ihmiseltä 2 kk) yllätti heidätkin, mutta hyvä tuli. Viimeistelin ruhon itse tuhrimalla sen aidolla verellä ja taloyhtiön pihalta varastetulla mullalla, ja lopulta saimme vielä loppusilauksen oopperan tarpeistolta. Aika monelle se on mennyt läpi.

Minusta se palvelee tarkoitustaan, jos katsojalla edes välähtää mielessä, että ei jumalauta, onko toi oikea. Niin minulle nimittäin Tanskassa kävi enkä ollut jälkeenpäin varma, oliko se aito vai ei. Oli se.

Minna Tawast