Mikä on 2020-luvun näytelmä ja mihin sitä kannattaa käyttää? Kuinka sen kirjoittamista opetetaan ja voiko se muuttaa maailmaa?

Professori Otso Huopaniemen mukaan Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelmasta on kasvamassa eri genrejä kaihtamaton sukupolvi. Se ei näe traagisia aiheita koomisia parempina eikä karsasta komediaan liittyvien konventioiden opettelua. Digitaalisen maailman vaikutus näkyy tekstien rakenteissa ja kuuluu niiden kielessä toisinaan jopa eräänlaisena rämäpäisyytenä. Näytelmien henkilögallerioissa tuodaan yhteen eri historiallisia aikakausia, ja kielet sekoittuvat toisiinsa.

Viime vuosikymmenien tapaan omakohtaisuus on tärkeää. Autofiktiobuumi vaikuttaa Huopaniemen mielestä voimakkaasti myös draamaan. Omasta elämästä etsitään aiheita, joita siirretään eri konteksteihin.

”Draaman kirjoittaminen ja esitysten tekeminen omasta elämästä käynnistää toisentyyppisiä prosesseja kuin esimerkiksi se, että sosiaalisen median kautta tekee elämäänsä näkyväksi. Draamatekstin luonteen vuoksi omaelämäkerrallisuudesta ja fiktiosta saattaa syntyä kiehtova kudelma, joka on spekulatiivista leikkiä omalla elämäntarinalla.”

Sosiaalisen muutoksen väline?

Otso Huopaniemen mukaan nyt eletään sosiaalista murrosta, jossa ihmisoikeuksia ja ekologiaa koskevat kysymykset ovat vahvasti esillä ja latautuneita. Teatterilla on voimakas paine vastata yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ottaa kantaa.

Huopaniemi näkee todellisuuden kanssa keskustelevien esitysten arvon siinä, että ihmiset havahtuvat ja vapautuvat puhumaan ajankohtaisista asioista. Keskustelun ruokkiminen onkin hänestä tärkeä teatterin funktio. Professori on huomannut, että opiskelijat kokevat hyvin syvästi ja vakavasti metoon ja Black Lives Matterin kaltaiset liikkeet.

”Vastuuntuntoinen opiskelija voi kokea velvollisuudekseen ottaa kantaa yhteiskunnassa vallitseviin epäkohtiin omassa taiteessaan. Mutta onko se kohtuuton vaatimus hänelle? Onko siinä pyrkimysten ja välineiden ristiriita?”

Huopaniemi ajattelee, että näytelmä elää kompleksisuuden varassa, ja juuri se tekee siitä kiinnostavan.

”Näytelmä hyljeksii sitä, että kirjailija yrittää pukea yhteiskunnallisen statementin sen muotoon. Teatterin poliittisuus on vahvimmillaan siinä, että se kokoaa ihmisiä yhteen esityksen äärelle. Teatterin sisällöillä sen sijaan on vain rajalliset mahdollisuudet sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi tai sen edistämiseksi.”

Huopaniemen mukaan tämä liittyy paitsi teatterin ja draaman kompleksisuuteen myös siihen, että näytelmä vaatii tekijältään jotakin muuta kuin silkkaa argumentaatiota ja sosiaaliseen diskurssiin osallistumista.

”Jos kirjoittaessa otetaan moraalinen ylästatus suhteessa henkilöhahmoihin, ne on jo nähty ja tuomittu. Jos henkilöhahmo on lähtökohtaisesti määritelty jonkin sosiaalisen asian ilmentymäksi, ajattelen, että näytelmästä jää uupumaan se, mikä voi olla kaikkein kiinnostavinta.”

Hänestä näytelmässä erityisen kiinnostavaa on se, että jokin on määrittelemätöntä, arvaamatonta ja vasta tulossa.

”Dramaturgian ytimessä on asioiden kompleksisuus; ne eivät ole yksinkertaistettavissa vastakohta-asetelmiksi. Jos yritetään aikaansaada muutosta, joudutaan oma sanoma ja näkemys tuomaan esiin pelkistäen ja kärjistäen.”

Samanmielisten kupla

Lehtori Tuomas Timosen mukaan se, mistä draamaa kirjoitetaan, ei juurikaan muutu.

”Perhe, rakkaus, yksinäisyys, seksi, väkivalta – ja no, ilmastonmuutos, mutta aiheen suosion piikki meni ohi nopeasti. Töissä, joita nyt ohjataan, se ei näy enää ollenkaan.”

”Vaikka maailma on menossa kohti katastrofia, onko teatterin asia käsitellä sitä? Onko teatteri edes hyvä väline siihen; onko se aikaansa reagoiva taide vai sittenkin yksi hitaimmista?”

Päivänpolttavat aiheet vanhenevat, kun näytelmä täytyy kirjoittaa, esitys ohjata, esitykselle haetaan rahoitus, etsitään tuotantopaikka ja niin edelleen. Ajankohtaisiin asioihin kantaaottavan taiteen synti on Timosen mielestä myös se, että usein siinä sorrutaan saarnaamaan samanmielisille. Ilmastonmuutosnäytelmää tulevat katsomaan ne, jotka ajattelevat asiasta jo valmiiksi tietyllä tavalla.

”Kun opiskelijat sanovat, että teatteri on paikka, jossa muutetaan ihmisten mielipiteitä, kysyn, kuinka monta kertaa he ovat katsoneet, että ’tuossapa on hyvä kirja, joka todennäköisesti provosoi minua ja jonka kanssa olen eri mieltä. Luenpa sen ja sen jälkeen muutan mielipidettäni’. Kuinka usein käy näin?”

Timonen pahoittelee sosiaalisen median aiheuttamaa kuplautumista, kun väärämielisiksi leimattujen kanssa ei edes keskustella.

”Nykyopetuksen keskeinen haaste onkin, että yritetään tulla toimeen erimielisten yhteisönä. Meillä pitäisi olla kykyä todeta, että ‘ahaa, tuossapa on aika räikeästi itseni kanssa ristiriidassa oleva väite, mutta se ei silti uhkaa minua. Minun on mahdollista olla sen kanssa eri mieltä ilman, että se vetää meikäläisen ihan pikseleiksi’.”

Lue Riina Maukolan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 6–7/2021.