Otto Sandqvistin ja Marie Kajavan näytelmät haastavat näyttämön. Kuinka ne syntyvät?

Otto Sandqvistille (s. 1990) ja Marie Kajavalle (s. 1980) näytelmä on paljon muutakin kuin perinteistä draamaa. Molemmat ovat viitisen vuotta sitten Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneita näytelmäkirjailijoita. Marie Kajava työskentelee tällä hetkellä tuntiopettajana Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelmassa. Otto Sandqvist tunnetaan muun muassa vuonna 2017 kantaesitetystä näytelmästä Celeste ja vuonna 2020 kantaesitetystä näytelmästä Magnum.

Kirjoittaessaan Otto Sandqvist ei sanojensa mukaan ajattele näyttämöä tai teatteria perinteisessä mielessä sen peruselementtien – esiintyjän, puheen ja tarinan – kautta, vaan ennemmin tilan ja ajan taiteena. Sandqvistin tekstiä voikin lukea perinteisen draaman sijaan eräänlaisena tilan ja ajan jäsentämisen ohjeena tai ehdotuksena.

”Toisaalta minua kiinnostavat perinteisessäkin draamassa tietyt asiat, kuten dialogimuoto, puheen ele ja draaman symboliset tasot. Käytän fiktiota ja draamaa aika paljonkin. Minua kiinnostaa, mitä tapahtuu, kun niitä soveltaa tila-aikataiteen kontekstiin”, Sandqvist lisää.

Sandqvist lähestyy kirjoittamista enemmän tekstin muodon kuin aiheen kautta. Se ei tarkoita, ettei näytelmä sisältäisi aiheita tai teemoja. Magnumia esimerkiksi voi karkeasti lukea tutkielmana identiteetin rakentumisesta jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa. Maisterityönä valmistunut Celeste niin ikään käsitteli intimiteettiä, halua ja seksuaalisuutta.

”En tiedä, kuulostaako muodon kirjoittaminen jotenkin tekniseltä. Jotkuthan ajattelevat muotoa ja aihetta toistensa kääntöpuolina. Mutta itse teen ennemmin muotoa sen sijaan, että miettisin jonkun ajankohtaisen aiheen, josta kirjoitan. Kirjoittaessa minulla toki on tiettyjä fiiliksiä ja aihioita, joista sitten kehkeytyy jokin aihe.”

Näyttämö on mahdollisuus

Näytelmäkirjailija Marie Kajavan kirjoittamista määrittää ennen kaikkea näkeminen. Näyttämö on hänelle mahdollinen tila, jota vasten kirjoittaa ja ajatella. Kirjoittaessaan Kajava ei ole kiinnostunut siitä, miltä konkreettinen esitys näyttää, vaikka hän sanookin näkevänsä mielessään sen, mitä kirjoittaa.

Näytelmiinsä Kajava laittaa toisinaan vaativiakin näyttämöohjeita. Esimerkiksi vuonna 2016 kantaesitetty Nälänhätä alkaa parenteesilla, jossa osan näytelmästä kerrotaan tapahtuvan pimeässä. Tekstissä todetaan: Mikäli esitys tapahtuu tilassa, jota ei saa täysin pimeäksi, efekti on luotava toisin keinoin: sysimustaa ei saa imitoida hämärässä.

”Jos kirjoittaessani alkaisin liikaa ratkoa näyttämöllepanoa, pienentäisin ajatteluani väärässä kohdassa”, Kajava sanoo.

”Samalla väheksyisin ohjaajan ja muiden esityksentekijöiden ammattitaitoa. Heidän osaamistaanhan on miettiä, miten teksti esitetään.”

Kajava kertoo joskus saaneensa ohjaajilta noottia siitä, että hän kirjoittaa ohjauksen mukaan näytelmiinsä. Hän kuitenkin painottaa, että hänen tapansa ajatella näyttämöä on usein abstrakti. Se voi olla vaikka vain viiva, kolmio tai neliö, jonka sisällä asiat tapahtuvat. Joskus se voi olla valoa, väriä tai tihentynyttä tai venynyttä aikaa, jonka näyttämö mahdollistaa.

Dramaturginen suhde

Perinteinen draama on usein kielellisesti korrektia ja rakentuu henkilöhahmojen välisten suhteiden ja konfliktien varaan. Kajava koki pitkään, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut ihmisten välisistä asioista tai yksittäisten hahmojen psykologiasta, jotta hän voisi kirjoittaa näytelmää.

Lopulta Kajava antoi itselleen luvan luoda juuri sellaisen suhteen näyttämöön kuin itse haluaa. Että kirjoittaminen voi lähteä vaikkapa jonkin geometrisen kuvion ajattelusta, pienestä pisteestä, laatikosta, mistä tahansa muusta kuin ihmistenvälisyydestä.

”Voin toki kirjoittaa näytelmiä, joissa on henkilöitä huoneessa – tai jopa perhe – mutta silloinkaan en lähesty kirjoittamista ihmisten kautta. Esimerkiksi viime syksynä Kajaanissa Hylje-nimellä kantaesitettyä Pussycat-näytelmääni lähestyin ajattelemalla rantaviivaa”, Kajava sanoo.

”Olen myös kirjoittanut näytelmän, jonka lähtökohtana on kahdeksikko. Sekin voi ihan hyvin olla lähtökohta. Sen ei aina tarvitse olla talvisota tai kuolema.”

Lue Matti Tuomelan kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 6-7/2021.