Ranskalaisten rakastama ja vihaama Angélica Liddell haluaa käsitellä esityksissään kuolemaa ja toisia todellisuuksia. Ehdoton esiintyjä sanoutuu irti trendeistä, eikä ole ollenkaan kiinnostunut sukupuolesta tai ekologiasta. Esitysten pakottaminen sosiaalisen oikeuden välineeksi merkitsee hänen mielestään taiteen kuolemaa.
Angélica Liddell (s. 1966) on palkittu teatterintekijä, jonka teokset ovat saaneet usein ensi-iltansa Avignonin festivaaleilla. Liddellin esitykset ovat synnyttäneet poikkeuksetta kohua, ihastusta ja polemiikkia. Tänä vuonna Avignonissa sai ensi-iltansa hänen teoksensa Liebestod – the smell of blood does not leave my eyes Juan Belmonte. Teos on Suomessakin vierailleen Milo Raun johtaman belgialaisen NTGentin ja Avignonin festivaalin yhteistuotanto.
Verta, vihaa ja rakkautta
Liddellin työskentely esiintyjänä on taitavaa ja epänormatiivista. Hän hallitsee orgaanisesti musiikilliset ja koreografiset elementit. Hänen ajattelunsa ja kirjoituksensa tuntuvat kaihtavan trendejä ja poliittisia lokeroita. Liddell näyttäisi 55-vuotiaana pitäytyvän yhä itsepäisesti aikoinaan valitsemallaan taiteellisen ehdottomuuden ja rehellisyyden tiellä.
Liebestod on Liddellin mukaan rakkaudentunnustus miehelle nimeltään Heysel. Esityksessä kuullaan pitkiä fyysisiä monologeja. Niissä Liddell käy läpi omaa suhdettaan taiteen tekemiseen, rakkauteen ja kuolemaan. Samalla hän ruoskii ranskalaisen kulttuurielämän mädännäisyyttä.
Ritualististisessa teoksessaan Liddell itse on samaan aikaan härkätaistelija ja härkä: hän on isku joka työntyy veriseen lihaan ja eläin, joka kuolee taistelussa. Lähes kahden tunnin väliajattomassa esityksessä Liddell representoi härkätaistelun olemuksen, rakkauden ja kuoleman taistelun, ja sijoittaa ne länsimaiseen taidehistoriaan. Esitys sisältää Liddellille tyypillistä oman kehon alttiiksi asettamista, kuten viiltelyä ja veren vuodatusta, kouristuksenomaista tanssia ja Wagnerin oopperan päälle esitettyä kurkkulaulua.
Ensi-illassa vaikutti siltä, että Liddellistä on tullut rehellisyytensä ja tinkimättömän taiteellisen kädenjälkensä ansiosta ranskalaisen teatteriyleisön suosittu hovinarri, jonka puheita kauhistellaan ja ihastellaan. Ehkä ranskalaiset tarvitsevat ulkopuolisen äänen kertomaan, mikä heidän ylivoimaisessa kulttuurielämässään mättää.
Fasisti vai jumalatar?
Kipeisiin kohtiin osuminen kuitenkin sattuu. Yleisöstä kuului buuausta, ”demagogi”-huutoja ja toisaalta raivokkaita bravo-huutoja. Kun kysyin vieressä istuneelta nuorehkolta ranskalaiselta mielipidettä Liddellistä, hän vastasi heti: ”En pidä hänestä, hän edustaa uusfasismia”.
Jotkut pariisilaisteatterit ovat kieltäytyneet ottamasta ohjelmistoonsa Liddellin teoksia niiden shokeeraavuuden takia. Teokset ovat ravistelleet katsojia mustekaloilla masturboivilla naisilla, lavalla virtsaamisella sekä rahoittajien ja kriitikoiden haukkumisella.
Lue Terhi Suorlahden kirjoittama Angélica Liddellin haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 5/21.
