Kuopion kaupunginteatterissa piti helmikuussa olla ohjaamani Eeva Joenpellon romaaniin pohjaavan Neito kulkee vetten päällä -esityksen ensi-ilta. Teatteri järjesti ensi-illan sijaan talon sisäisen esityksen, sillä koronarajoitukset olisivat sallineet vain 20 maksavaa katsojaa. Haluttiin jäädä odottamaan rajoitusten purkua. Teatterinjohtaja ja henkilökunta kehuivat esitystä onnistuneeksi, ja ilmassa oli juhlan tuntua. Kuukauden päästä esitettäisiin yleisölle.
Julkista esitystä ei kuitenkaan tullut. Yksi näyttelijöistä sairastui, ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Paikkaajaa ei teatteri halunnut kustannussyistä palkata. Kun sairastunut näyttelijä palasi töihin, vielä viisi esitystä oli jäljellä. Teatteri päätti kuitenkin jättää ensi-illan ja esitykset esittämättä. Tauon jälkeiset lämmitysharjoitukset olisivat tuottaneet liikaa kuluja ja aikatauluongelmia. Työryhmän vetoomuksista huolimatta myöskään striimaukseen tai taltiointiin ei voinut satsata.
Esityksen siirto syksylle tai myöhemmille näytäntökausille ei onnistunut, koska samalle näyttämölle on jo tekeillä uutta ohjelmistoa. Neito kulkee vetten päällä sotkisi aikatauluja, ja sen lämmitysharjoitukset loisivat kustannuksia. Lavasteiden varastointi olisi vaivalloista ja siihen kuluisi aikaa. Kun pienen näyttämön produktion tuotto-odotukset ovat ilman koronaakin vain noin 40 000 euroa, on helpompaa unohtaa koko homma. Vai onko?
Talon sisällä onnistuneeksi todetun esityksen esittämättä jättäminen on koronasta riippumatta hurja arvovalinta. Koska teatteri perustelee päätöstään rahan, ajan ja vaivan arvoin, tarkastelen ratkaisua ensin arvojen kautta.
On helppo ymmärtää, että kun viiteen esitykseen voidaan myydä vain 20 lippua, työnteon kulut ylittävät saatavat. Teatterit eivät kuitenkaan rahoita toimintaansa lipputuloilla. Teatteri on veronmaksajien subventoimaa palvelua, ja epidemia-aikana myös Kuopion kaupunginteatteri on saanut runsaasti lisätukia. Neito kulkee vetten päällä -esityksen tekoon käytettiin satojatuhansia. Tuotanto sisälsi kuukausien palkallisen työn minulta käsikirjoittaja-ohjaajana, kahdelta freelancenäyttelijältä sekä teatterin omalta henkilökunnalta, kuten työryhmältä, siivoojilta ja teatterinjohtajalta. Kuluihin on luettava myös muutaman kuukauden infra, sillä teatteri on olemassa esityksiä varten. Vai eikö satojatuhansia vastaan tarvitse esittää mitään?
Rajoitusten aikana naapuriteatterissa Joensuussa esitetään kymmenelle, Kajaanissa kahdellekymmenelle. Useassa teatterissa varastoidaan lavasteita. Neito kulkee vetten päällä -esitysiltoina Kuopion kaupunginteatterissa ei pystytetä, pureta eikä varastoida. Kolme produktion näyttelijöistä on ollut kaksi kuukautta palkallisella vapaalla, ja freelancerit saavat 15 esityksen könttäpalkan tyhjästä. Peräti viisi työntekijää siis lepää viikkoja veronmaksajien palkkaamana. Teatterin aikatauluongelmiin tämän voi nähdä omalaatuisena ratkaisuna.
Teatteri perusteli julkisesti päätöstään myös sillä, että keskeisen roolin esittäjä jää eläkkeelle eikä ole tulevilla kausilla töissä. Talossa on kuitenkin useita näyttelijöitä, joiden ydintehtävä on opetella rooleja. Esityksen purkaminen varastosta maksaa aina vähemmän kuin uuden esityksen tuottaminen, sillä valmiina on jo kuukausien verran työtä ja kaikki materia.
Puhutaan siis vielä materiasta. Neito kulkee vetten päällä oli visuaalisesti runsas. Sen materiaalibudjetti oli vain 10 500 euroa, mutta puku- ja lavastevarastosta löytyi täydennyksiä. Rakennettiin näyttävä lavastus, tehtiin nukkeja, naamioita ja kymmenittäin uusia pukuja. Roskakoriin lensi siis metallia, paperimassaa, puuta, maalia ja kangasta aikana, jolloin teatterialan työehtosopimukseenkin yritetään neuvotella ekologisuusperiaatetta.
Kun siis työtä ja materiaa heitetään roskiin – ja kun on selvää, ettei sitä tehdä rahan tai luonnon säästämisen vuoksi – niin minkä vuoksi se tehdään? Talousjohtaja kirjoitti minulle, että laitosteatteri on kuin kone, joka normaalioloissa toimii ja jota ei poikkeusoloissa muuteta. Koneen säilyttäminen ennallaan nousee siis Kuopion kaupunginteatterin tärkeimmäksi arvoksi. Tarinoissa koneet murskaavat yksilöitä ja inhimillisyyttä, moraalia ja intohimoa. Mitä laitosteatterikone murskaa, kun se tuhoaa teokselta ensi-illan?
Sain verstaalta viestin, jonka kirjoittaja kertoi työnsä mielekkyyden kadonneen sen jälkeen, kun hän oli kipannut roskalavalle vasta valmistamiaan lavasteita. Ensimmäinen asia, joka teatterikoneen telan alle jää, onkin työmoraali. Ensi-illan erityismerkitystä korostaa työntekijän huudahdus: ”Yksikin esitys olisi riittänyt!”
Freelancerit tarvitsevat ensi-iltaa myös kritiikkien takia. Portfolioon on saatava merkintä, että työ tuli tehtyä. Toinen asia, mikä teatterikoneen hampaissa rouskuu, on freelancerien urat.
Käsikirjoittaja-ohjaajana koen myös erityistä kipua. Henkilökohtaisen ja mittavan työn tuhoaminen herättää tuntemuksia väkivallan kohteena olemisesta ja arvon menetyksestä. Se sysää itsesyytösten suohon: jos olisin keksinyt vedota siihen, tähän tai tuohon instanssiin, jos olisin ollut ovelampi tai aggressiivisempi, mairittelevampi tai sympaattisempi, kuuluisampi… olisin ehkä voinut pelastaa esitykseni! Kuollut esitys vie pohjaa myös tulevalta. Se vihjaa, ettei taiteella sisältöineen ole väliä.
Kolmas asia, jonka teatterikone liiskaa, on taiteen sisällöt. Kun tuhotaan esittämätön esitys siksi, että uutta on jo liukuhihnalla, ei anneta arvoa yksittäiselle esitykselle taidetekona. Taideteko sisältää tekijöidensä tärkeäksi kokemia, uniikkeja muotoja ja viestejä, jotka on osoitettu yleisölle. Teatterikoneen tehtävä ei ole tulla yleisön ja taiteilijoiden väliin, vaan saattaa heidät yhteen taideteon, teoksen, äärellä.
Neljäntenä on tarkasteltava teatterikoneen tasa-arvoa. Teatterinjohtaja sanoi julkisesti, että kaikki esitykset ovat keskenään samanarvoisia. Onko näin, ja koskeeko se myös tekijöitä? Syksyn esitykset saavat ensi-illan, niiden muodot ja viestit saavat vastaanottajan. Talousjohtaja kertoi, että syksyn tuotantoja suojellaan. Neito kulkee vetten päällä -esitystä ei suojeltu. Seuraavaksi talossa ohjaavat Kari Heiskanen, Juha Hurme, Pasi Lampela, Olli-Matti Oinonen, Milko Lehto, Perttu Leinonen ja Tommi Auvinen. Vaikuttaisi siltä, että heillä on statusta ilman suojeluakin. Yhdistääkö heitä jokin muukin?
Tänä vuonna Eeva Joenpelto täyttää 100 vuotta. Viides asia, jonka teatterikone jyrää, on Joenpellon kirjailijanuran merkitys. En voi olla liittämättä Joenpeltoon samankaltaisia kysymyksiä kuin itseeni: unohdettaisiinko hänen merkkivuotensa, sivuutettaisiinko paikkansa kaanonissa, jos hän olisi miespuolinen eeppisen proosan kirjoittaja, esimerkiksi se, johon häntä useimmin verrataan, Väinö Linna?
Millaisia viestejä tuhottu esitys sitten sisälsi? Neito kulkee vetten päällä sijoittui vuosisadan vaihteen koneistuvaan maailmaan. Sen keskiössä ovat eteenpäin pyrkivät, työteliäät naiset, jotka tavoittelevat toteutumistaan suomalaisessa patriarkaatissa.
Hanna Ojala,
näytelmäkirjailija, dramaturgi, teatteriohjaaja
