Näyttelijäopiskelijat ovat erikoisen tilanteen äärellä. He harjoittelevat Akse Petterssonin johdolla Decamerone-esitystä, joka valmistuttuaan katoaa kuin intialainen hiekkamandala.

Harjoitusten jälkeen tapaan kolme Decameronessa esiintyvää näyttelijäopiskelijaa. Roderik Kabonga, Eeva Kaihola ja Denisa Snyder pohtivat poikkeuksellista työprosessia. He ovat siihen kovin tyytyväisiä. Eniten nuoria tuntuu kirpaisevan se, että omat vanhemmat ja läheiset eivät pääse näkemään ison työn tuloksia. He kokevat kolmosvuosikurssilaisina olleensa kuitenkin hyvässä asemassa, sillä aiemmissa produktioissa kohtaamisia yleisön kanssa on jo ehtinyt kertyä.

Sen sijaan nykyisiin ykköskurssilaisiin koronan rajoitukset ovat iskeneet eri tavalla. Opiskelijat kertovat, että esimerkiksi aina ennen täysiä saleja vetäneen ykkösten monologikurssin esityksiä ei ole voitu esittää muille kuin professoreille.

Opiskelijoiden mielestä Decameronen työprosessi on ollut toisaalta hyvin vapauttava. Rehellinen lähtökohta, että esityksiä ei tule, on niitannut ryhmää yhteiseen rauhalliseen tekemisen tapaan. Innostavalla ohjaajalla on myös vaikutuksensa. On saatu tehdä työtä ilman näyttämisen paineita. Se on antanut lisää tilaa, lisää happea työprosessiin keskittymiseen. Kuumotus siitä, kuinka suuren ja millaisen roolin kukin saa suhteessa toisiin, on jäänyt vähemmälle.

Ohjaaja Akse Petterssonin mukaan korona on ankara opettaja. Pitkä epävarmuuden jakso on toiminut hänelle kuin katalyyttinä, jolloin omia vakiintuneita käytäntöjä ja käsityksiä on ollut pakko miettiä uudelleen.

”Koronan ansiosta pystyin tekemään päätöksen siitä, että luovun Teatteri Takomon johtajuudesta. Olen myös vihdoin saanut hankittua työhuoneen, jossa saan olla ja suunnitella tulevia töitä ilman, että jaan tilaa kenenkään kanssa. Haluan luoda pitkäjännitteisiä yhteistyöhankkeita ja keskittyä omaan tekemiseen, kehittää omaa käsialaa ja ohjaamisen kieltä.”

Petterssonin mielestä korona on luonut koko yhteiskuntaan laajemman merkityskatkon, kyseenalaistamisen tilan, joka oli ilmassa jo ennen koronaa.

”Tämä on ollut se mahdollisuus, jolloin on voinut mennä säästöliekille, mutta myös nähdä jotain uutta.”

Korona on vienyt Petterssonia perimmäisten kysymysten äärelle: mikä on esityksen merkitys, taiteen merkitys ylipäätänsä?

”Miksi haluan tehdä taidetta vai haluaisinko salaa tehdä viihdettä tai päinvastoin? Koko kuvio kirkastuu.”

Lue Raisa Rauhamaan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 4/2021.